Kaupan oluthyllyt on vallannut pienimuotoinen trendi. Kotimaiset “isot pienpanimot” tuuppavat hyllyihin italialaista lageria, meksikolaista lageria ja viimeisimpänä myös japanilaista lageria.

En ole tehnyt mitään syväluotaavaa tutkimusta asiasta, mutta oletan tämän muodin lähteneen liikkeelle Nokian Panimon “italialaisesta” Keisari Birra Chiara -oluesta muutama vuosi sitten. Tai ehkä maahantuojilta, sillä ainakin Morettia promottiin tovi sitten aika näkyvästi. Nokialla on tehty sen jälkeen myös Keisari Mexican Lager Meksikoa ja Hinode Rice Lager Japania henkien. Keisarin jälkijunassa ainakin Saimaa on tehnyt Saimaa Italo Lagerin, Fat Lizard El Bimbo Mexican Lagerin ja Laitila viimeisimpänä Kukko Cerveza Lager Mexicanan.

Kyynikko sisälläni sanoo, että onhan tämäkin tietysti markkinointitekniikka myydä ihan peruslageria hitusen korotettuun hintaan. Sillä sitähän italialaiset (Peroni, Nastro Azurro), meksikolaiset (Corona, Sol) ja japanilaiset (Asahi, Sapporo) lagerit ovat: Kansainvälisiä/amerikkalaisia vaaleita lagereita. Ei niissä varsinaisesti mitään kovin suurta kansallista luonnetta ole. Mielenkiintoisia kuin tölkki Heinekenia tai Bud Lightia. Etenkin kun italialaisissa ei käsittääkseni puhutaan mistään Tipopils-henkisestä “Italian pilsner” -tyylistä vaan juurikin Peroni-linjan oluesta.

Ja ei kait siinä. Saahan sitä kaljaa myydä. Ihmettelen vain, että onko tämä nyt sitten jokin kuluttajiin erityisen hyvin uponnut linja? Ilmeisesti, kun kerran tuupataan tämmöisiä ulos. Onko niin, että kun kaikki on kallista, mutta halutaan silti ostaa jotain vähän “parempaa” niin halvahko mutta hieman erikoisen näköinen etno-lager on sitten tähän ratkaisu? Ehkä. Liekö osaa samaa trendiä se, että Englannissa myydään kuutiotolkulla feikki-espanjalaista Madria, tiedä hänestä.

Mutta, Laitila lähetti tuota Meksiko-oluttaan näytteenä ja muita on tarjolla kaupassa, niin tämähän tarjoaa mahdollisuuden tehdä sokkotesti!

Koska ilmaisnäytteiden arviointi pitää ilmoittaa mainokseksi, niin viranomaisille tiedoksi, että tämä on nyt sitten kai tuon Laitilan ilmaisnäytteen osalta mainos, mutta muiden oluiden osalta raakaa asiantuntija-analyysia. Kaikki on tosin maistettu sokkona, niin en osannut siinä Laitlan kohdalla laittaa mainosvaikuttaja-vaihdetta silmään. Olkaa silti huoleti siellä Lupa- ja valvontavirastolla, hauskaa en pitänyt missään vaiheessa, sehän ei kuulu alkoholiin tai vappuun.

Olut 1: Kukkainen, raikas humala. Jopa vaniljaisuutta. Pehmeä, hitusen pahvinen. Superhelppo vetää, mutta kaipaisi hieman hiilihappoa. Lagerin kirkkaus vähän hukassa. Humalointi niin pinnassa, että vähän “craft”-fiilis. Siksi luultavasti Fat Lizardin El Bimbo.

Olut 2: Kevyttä yrttistä humalaa, jonka pilaa vihanneksinen käry. Pahvia. Raikkautta uupuu reilusti. Pehmeä runko, kevyen maltainen. Tuntuu jotenkin alelta, lagerin kuulaus hukassa tästäkin. Helppo vetää. Laitila tai Nokia. Arvaan Nokia, koska hapettunut käry on pahempi tässä ja Laitilan näyte lienee hyvin tuore.

Olut 3: Vaalein satsista vaikka kaikki toki ovatkin hyvin vaaleita. Vihannesta nenässä, raparperia, viljaa. Ohut, kova, karu. Lähes mauton, vain hieman maltaan makeutta ja viljaa. Ei kovin nautinnollinen. Hankalin vedettävä neljästä. Arvaan Laitila.

Olut 4: Makeaa maissista menoa. Hieman yrttistä humalaakin. Raikas, mutta kaiken päällä on selkeä valovirhe. Se pysyy aisoissa ja tavallaan positiivisena nuottina. Veltto, makea olut, sokerinen jopa. Ei minkäänlaista jälkimakua, aivan superhelppo kiskoa. Valovirheen takia arvaan Corona.

Jälkitsekissä kävi ilmi, että jokainen arvaus meni oikein! Kerrankin näin. Fat Lizard ja Corona olivat suht helppoja bongata, kaksi muuta meni aika pitkälti arvalla.

Yhtäkään näistä en kyllä uudestaan joisi.

Pistäydyin Bristolissa tuomaroimassa UK Homebrew Championship -kisaa (jossa hämmentävästi pärjäsivät hyvin... suomalaiset, mutta ei nyt mennä siihen). Kotiolut/BJCP-tuomarointihommat tehdään omalla budjetilla niin oikeastihan tämä oli lähinnä tekosyy pistäytyä katselemassa vähän Länsi-Englannin “pääkaupungin” pubeja.

Bristol oli itselleni oikeastaan aika tuntematon tapaus etukäteen. Tiesin, että siellä pari tunnetumpaakin panimoa on kuten Left Handed Giant, Moor Beer ja Wiper & True, mutta isompaa mainetta ei sitten oikein muuten. Jotenkin vasta tutustuessani tajusin sen olevan Englannin siiderialueen keskellä. Mielikuvani siidereistä on niin maalais-scrumpy-henkinen, että en yhdistä sitä päässäni isoon kaupunkiin. Muutenhan kaupunki on tunnettu orjakaupasta, Isambard Kingdom Brunelista, katutaiteesta (Banksy) ja trip-hopista. Monenlaista.

Olikin hyvä sivistää itseään, kävi nimittäin ilmi, että Bristol on ihan hemmetin mukava kaupunki. Olin siellä toki vain neljä päivää ja siitäkin yhden tuomaroimassa ja lisäksi joutessani piipahdin myös nopeasti naapurissa kylvyssä, eli Bathin kaupungissa, joten otanta ei ole mitenkään kattava. Kuitenkin esim. Manchesteriin ja Birminghamiin verrattuna olo oli jotenkin kotoisampi ja mukavampi. Liverpooliin verrattuna erilainen. Kaupungissa on jotenkin vähän väljempi rytmi ja rakenne kuin mainituissa. Sillä ei ole myöskään taakkanaan sellaista massiivista turistihoukutinta kuten Beatlesia tai valtavan suosittua valioliigaseuraa tai kahta. Toki voi argumentoida Banksyn olevan vastaava turistisyötti, mutta en nyt tiedä vetääkö se parilla seinämaalauksella hommaa ihan samoihin sfääreihin.

Käväisin pitkän viikonlopun aikana yhdessä jos toisessa pubissa ja muutamassa panimossakin, tosin niiden kanssa oli vähän huonoa tuuria. Tässä muutamia olennaisimpia (The Orchard siellä nootissa). Laitan nämä kokeilumielessä aakkosjärjestykseen käyntijärjestyksen sijaan.

The Bag of Nails

Naulapussi on hauska nimi pubille ja hauska oli pubikin. Heti tiskillä ihmettelin outoja karvaisia laatik... hetkinen, nehän ovat kissoja! Kaksi kattia veti hanojen vieressä tiskillä pahvilootissa sikeitä. Musiikki ja baarin mölinä ei näkynyt haittaavan. Kolmas, aktiivisempi, tuli henkilökohtaisesti tarkastamaan oudon suomalaisen määlyn heti kun pääsin pöydän ääreen istumaan. Sitä rapsutellessa hapsuisen oloinen setä kaljan kanssa tuli juttelemaan kissoista, joita baarissa oli ollut. Vaihdettiin muutama sana. Oletin, että tyyppi oli kantis.

Myöhemmin kun googletin pubia kävi ilmi, että setä olikin pubin landlord Luke Daniels, jonka mukaan näemmä kyseessä ei ole kissapubi vaan “pubi, jossa on kissoja”. Tajusin jälkikäteen, että landlord varmaan oli vain varuillaan, ettei tuntematon asiakas törää jotain uteliaan kissan kanssa. Ilmeisesti siis muutkin kuin kissat tarkastavat suomalaiset määlyt! Onneksi on oma kissa niin tiedän olla nostelematta tuntemattomia kissoja noin vain. Kissoja on pubissa ilmeisesti ollut aika vaihteleva määrä. Käydessä laskin kolme tai neljä (en ole varma oliko “Bar Manager” laatikossa majaillut roikale sama tyyppi kuin aiemmin tiskillä).

Muutenkin hyvin itsenäisen pubin henki, tavallaan vähän kesäisen Hartlepoolin Rat Race Alehousen henkeä vaikkakin isompi ja vähemmän outo. Baarin päässä olevassa tolpassa luki pubin sääntöjä sekavasti listattuna, sellaisia kuten “ei vittupäitä”, “jos et pidä Johnny Cashista, pidä turpas kiinni tai poistu”, “levyt soi loppuun jos ne on aloitettu” ja “levyt soi loppuun -sääntö ei koske pubin isäntää” sekä muuta vastaavaa. Omituisin “sääntö” oli ehkä “Roger Protz is a Brewdog”, jota pohdiskelin hyvän tovin. Tuumasin lopulta, että se kai se on sitten Rogerin rooli.

Join hauskasti nimetyn “500 Milds” -mildin naapurikaupunki Bathin Electric Bearilta. Oikein hyvä, kepeä mild. Dark mildiksi tätä jossain väitettiin, vähemmän paahtuneesta päästä sellaiseksi ja värikin enempi meripihkainen. Hyvää silti.

Pubi oli muuten ihan perinteistä pubityyliä, tummaa puuta ja kuparia, ehkä vähän keskimääräistä sekavampi. Yksi baaritiskin mittainen huone käytännössä, eli ei mikään valtaisa, mutta torstaina iltapäivästä tilaa oli vielä. Muutamia cask-hanoja ja kegejä päälle. Olut oli hyvässä hapessa ja paikka omaperäinen ja mukava, siellä oli kissoja ja lisäksi pöydissä oli legoja rakenneltavaksi. Täydellistä. Hauska kuppila! Voin sanoa, että jopa yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

The Hare on the Hill

Nimi ei valehtele, tämä jänönen tosiaan on mäellä, jolle taisin kavuta vielä jyrkintä kautta. Kingsdownin alue on kai jonkinlaista gentrifioitunutta ex-hipsteriseutua. Paikallinen tuomaroinnissa kehui naapuribaari Hillgrove Porter Storesia, jossa olisi kuulemma ollut hyvää japanilaista ruokaakin. Ikävä kyllä portterivarasto oli aivan täpötäynnä. Tämä Hare on the Hill oli kuulemma parempi “myöhäisillan juopotteluun”.

Noh, kello taisi olla seitsemän, niin ihan myöhäisillasta ei voinut puhua. Pubi oli siitä huolimatta jo heti ulkoa todella kutsuvan näköinen. Jyrkkään rinteeseen upotettu vihreää keraamitiiltä kimaltava laitos, jonka vesihuurtuneista ikkunoista hohti lämmintä valoa pimeään iltaan. Sisällä oli varsin hyvin kansaa, mutta löytyi sentään tilaa.

Sisustus oli “indie-ysäri”. En oikein osaa kuvata sitä muuten. Siitä tuli jotenkin mieleen Tori Amos ja Sandman-sarjakuvat sotkettuna 1930-luvun pubiin. Sellainen lämmin, mutta sopivan levoton. Asiaa auttoi musiikkina soinut PJ Harveyn debyytti. Todella kotoisa ja lämminhenkinen tunnelma, oikein sellainen hygge-pubi.

Otin puolikkaan pintin Bristol Bitteriä. New Bristol Breweryn panimo olikin lähellä puolen kilometrin päässä. Kovin makea bitter, mutta menetteli. Täällä olisi istunut pidempäänkin, mutta nälkä kalvoi, poistuin lähistölle etelä-intialaiseen Nadu-ravintolaan. Siellä oli muuten ehkä paras ikinä syömäni linssidal, tai “lentil kari” niin kuin paikka itse sitä kutsui.

Kings Head

Kauniisti sanottuna historiallinen keskustapubi, jossa upea vanha sisustus. Rehellisesti sanottuna pikkuruinen putki, paino sanalla putki. Todellakin siis upea pubi istua ja fiilistellä, mutta paikka on ehkä reilun neljä metriä leveä tuubi, josta välillä osan vie baaritiski ja välillä väliseinillä rajattu pöytäalue.

Perjantaina iltapäivällä after-work -aikoihin kuningas on vetänyt päänsä niin täyteen, ettei siellä mahdu nauttimaan kuin nopean pystytuopin. Olisi ollut hieno paikka, mutta nyt ei kestänyt pidempään tuumailla.

Nova Scotia

Historiallinen satamapubi Avon-joen ympäröimällä Spike Islandin saarella.

Työnnyin sisälle lähimmästä ovesta, joka oli ilmeisesti ns. herrain ovi. Se oli ensinnäkin “lukossa” (eli siinä oli vanhanaikainen mekanismi joka piti osata painaa auki) ja toisekseen vei pieneen “Captains Cabin” -lounge-kabinettiin. Sieltä oli kuitenkin nykyisinä tasa-arvon aikoina ovet selällään suurempaan baarihuoneeseen, eikä pubi oikeastaan tuntunut kuin yhdeltä pitkältä tilalta.

Ihan tunnelmallinen paikka. Seinillä on asiaan kuuluvaa kamaa, muttei ylilyödyn teemabaarimaisesti. Airo katossa, joku merikartta ja laivankuva seinällä. Enempää ei tarvitse koska ikkunoista näkyy kanaali ja satama-aluetta ja vieläpä nätti seinämaalaus aiheesta. Pubi tuntui ns. aidolta, pystyin kuvittelemaan satamaduunareita rähisemään baarin edustalle.

Otin cask-hanasta Wye Valleyn Butty Bachin. Olut on hyvässä kunnossa, mutta rehellisesti sanoen aika mitätön noin muuten.

The Old Green Tree (Bath)

Mahtava pubi! Kolmesataavuotias pubivanhus Bathin keskustassa. Matalakattoinen sekä jollain ilveellä sokkeloinen vaikka koostuu vain kolmesta huoneesta ja vessoista. Puupaneloitua pintaa joka puolella. Vanhaan pubityyliin yksi baari tarjoilee kolmeen erilaiseen tilaan. Kadun puolella on pieni “lounge” isolla ikkunalla, baarin edessä seisoskelutila ja ikkunaton tekotakalla varustettu “tupakkahuone” takana. Siellä ei tietysti saa enää tupakoida. Baarissa seisoskeli lounaskaljoilla paikallisia niin paljon, eli ehkä kahdeksan, ettei siihen meinannut mahtua.

Tupakkihuone oli sen sijaan tyhjä ja muutenkin äärettömän rauhallinen ja leppoisa. Ajantaju häviäisi siellä ikkunatta aivan täysin noin kahden tuopin jälkeen. Otin kuitenkin vain yhden talon omaa Old Green Tree Alea. Mieto 3,9% bitter, jota kuvailisin melkein pale mildiksi, katkerot ovat sen verran iisit ja olemus hunajaisen maltainen, mutta kai tämä ordinary bitteristä menee.

Todella tunnelmallinen istuskelumesta. Ehdottomasti suositus tälle.

The Raven (Bath)

Olin varsin ajoissa paikalla, suomalaiseen lounasaikaan, mutta The Raven on auki aamusta asti aamupalaa myyden. Muutenkin valoisa, isohko kaksikerroksinen nurkkapubi oli ainakin siihen aikaan päivästä fiilikseltään enemmän “rustiikkinen” brunssikahvila kuin mikään kaljajuottola. Kehuttu ruokapuoli kuulemma ja muutenkin ilmeisen suosittu paikka.

Caskissa löytyy valinnanvaraa, silmiin pisti tietysti talon omat oluet. Tekijöinä eri tuottajia. Otin Blindmans Breweryn tekemän Our Raven Ale -“dark alen”, joka on jotain dark mildin ja brown alen välimaastosta. Oikein toimiva.

Pubi on kadulla nimeltä Quiet Street ja tunnelma olikin kovin hiljainen. Vähän jopa vaivaannuttava, koska kahvilla istuvien äiti-ihmisten vieressä olin pubin ainoa syntinen, joka kehtasi juoda olutta.

Seven Stars

Lontoossa on kuuluisa Seven Stars -niminen pubi, josta pidän paljon. Se on Royal Courts of Justice -oikeustalon vieressä. Saman niminen pubi Bristolissa löytyy Bristol County Court -oikeustalon kulman takaa. Sattumaako? Luultavasti.

Pubi on ilmeisesti harvinaisen innokas CAMRA-asioista, sillä sen voittamia palkintoja mainostetaan ulkoseinässä järjestön logon kera ja kaiken päälle ensimmäistä kertaa ikinä minulta oikein varta vasten kysyttiin, että olenko CAMRAn jäsen kun tilasin olutta. Hämmentyneenä muistin olevani ja sainpahan kerrankin sen alennuksen. Ehkä alan näyttää tarpeeksi vanhalta ja harmaalta, että voivat olettaa seuran edustajaksi. Pitää varmaan hommata villaliivi ja tohvelit.

Caskia toki onkin seitsemän hanaa, pari niistä siideriä, joten CAMRAlaisia paikalla käyneekin. Baaritiski on hevosenkenkä-mallia ja kattaa koko pubin alueen. Paikka oli varsin tilavan oloinen, etenkin kun sinne meni King’s Headin jälkeen. Vessassa sen sijaan oli niin törkeä mustahomeläntti katossa, että meinasi mennä fiilikset, vaikka brittipubeissa saakin vessojen kanssa sietää aika monenlaista*.

Pubi on ikivanha ja sillä on paljon historiallistakin arvoa, esim. orjakaupan lopettamisen juonijat ovat kokoontuneet täällä, mutta sisällä historiakulma ei erityisemmin itselleni näkynyt. Ehkä olin liian puhki Bathin reissusta siinä vaiheessa. Kiva peruspubi kuitenkin istuskella tämäkin, hyvällä valikoimalla ja aika keskeisellä sijainnilla päärautatieaseman ja Castle Parkin välissä. Ja saa CAMRAn alennuksen, pyytämättä!

The Swan with Two Necks

Matkalla tuomaroinnista poispäin oli tällainen pieni sivukadun pubi, jota oli kehuttu. Kaksikaulainen joutsen on kai aikoinaan ollut työväenluokkaisen alueen ronski ja halpa kulmakuppila, joka sitten on gentrifikaation myötä kuukahtanut ja syntynyt uudelleen pubina, jossa halutaan tarjoilla parempaakin olutta. Kantikset eivät yllättäen ole arvostaneet tätä liikettä. Bristolissa majaileva (majaillut?) olutkirjoittajapariskunta Boak & Bailey oli tehnyt pubista jutun kuutisen vuotta sitten.

Näyttää ja tuntuu historialliselta baarilta ensikosketuksella, mutta ilahduttaa sitten kuitenkin modernilla vastakulttuurisella työväenluokkais-vasemmistolaisella meiningillä. Destroy fascism, sanoo Pyhän Yrjön lipun kuva kassan yläpuolella. Punkki soi ja asiakkaat ovat pääasiassa paikallisia nuoria aikuisia. Hyviä ihmisiä.

Seassa muutama körmy. Sellaisia, jotka ovat ehkä ihan hyviä tyyppejä, kun tutustuu, mutta vieraana olentona heidän tontillaan saa pitkään mittailevia katseita. Jossain vaiheessa sisään laahustaa elämän korttipakasta seiska-kakkoskäden saaneen ja kaiken nähneen näköinen mies. Odotan jotenkin jotain älämölöä, koska Suomessa vastaavalla olemuksella käännytettäisiin luultavasti heti ovelta tai viimestään tiskiltä, mutta tyyppi meneekin halaamaan tuttua baarin työntekijää. Tuntuu aidosti siltä, että nyt on baari, jonne kaikki ovat tervetulleita. Paitsi ne fasistit, joita tuskin jäämme kaipaamaan.

Olutta on muutama vaihtuva cask, mukaanlukien siideri ja paljon kegivalikoimaa. Juon yhden, mutta unohdan kirjoittaa muistiin mikä se on. Hyvää se oli, ja erinomaisessa kunnossa.

Jatkan, saan kenties elää.

Panimoista

Käväisin myös muutamassa panimossa. Pääjuna-asema Temple Meadsiltä pohjoiseen sijaitsee käsittääkseni St.Philip’s nimellä tunnettu alue. “Käsittääkseni”, sillä kartat ja internet eivät olleet tästä ihan selviä, yksi kartta nimesi seudun osuvasti tittelillä “sketchy as fuck”. Sitä se nimittäin oli. Sellaista piikkilangoin koristeltua teollisuusvarastohuudia, jossa lähinnä säilytetään outoja varaosia ja järjestäytynyt rikollisuus sulattaa vihamiehiään happoon.

Ja sitten siellä on välissä pari panimoa. Moor Beer Company, jonka oluita sai Suomestakin jo vuosia sitten, sekä parin käännöksen päässä oleva Good Chemistry olivat ikävä kyllä molemmat anniskelupuolelta kiinni ja möivät vain tölkkejä mukaan. Jäi nopeiksi käynneiksi ne. Jälkimmäisen löytäminen oli muuten myös sellaista tietäjät tietää -settiä, koska ovessa ei juuri paljoa kuuluteltu.

Samalla seudulla oleva Left Handed Giantin varsinainen panimo jäi käymättä kun ajattelin, että pistäydyn sen sijaan panimon ydinkeskustassa olevassa näyttävässä panimopubissa. Se olikin sitten perjantai-iltana sellainen massiivinen party central, ettei siellä keski-ikäinen enää meinannut kyetä navigoimaan. Paikka oli iso (3 kerrosta ja ulkoalue) ja aivan täynnä. Isolla tehty craft-”pubi” toisin sanoen, jossa on oma pienempi panimonsa. Kannattaa siellä käydä, mutta ei ehkä perjantai-iltana.

Lähempänä asemaa on brittikliseenä rautatiekaarien alla pari pientä pumppua: Little Martha Brewing sekä ihan uusi Unwins Brewery. Jälkimmäinen oli avannut hanahuoneensa joulukuussa, eikä ollut kartassanikaan. Erikoinen nimi tulee kuulemma perustajan sukunimestä. Oluet eivät herättäneet erityisiä ilon huudahduksia, mutta ei niissä mitään vikaakaan ollut.

Olutkilpailun tuomarointi tapahtui Wiper & True -panimon taproomilla. Se oli varsin iso ja hieno panimon baari Old Marketin alueella (heti tuon St.Philip’sin vieressä). Omia oluita kegissä paljon ja caskissakin pari. Erityisenä huomiona panimolla oli ainakin kuusi (ehkä useampi) hana alkoholittomia oluita!

Tuomaroinnin jälkeen matkalla The Hare on the Hilliin piipahdin myös New Bristol Breweryn taproomilla. Sinne vievä kuja näytti siltä, etten ole perillä molempien munuaisten kanssa. Molemmat kuitenkin edelleen puksuttaa. Itse panimo ja hanahuone olivat peruscraft-menoa. Vaneria, rosteria ja kaakelia. Kokeilemani hazy oli ihan jees.

Laitan tähän loppuun vielä ne kuvat The Orchard Innistä (ja viereisestä Banksystä), joita puhelinappsi ei suostunut itse noottiin liittämään.

* Se on muuten kumma juttu miten voi olla vaikka kuinka yläluokan kiillotettu hienostopubi, niin vessa näyttää luultavasti siltä, että siellä on juuri murhattu ihminen hakkaamalla päätä jokaiseen kaakeliin ja sitten vielä kustu ruumiin päälle.

Edellinen uusivuosi oli ollut jotenkin ekstra-tympeä niin päätettiin jo ajoissa, että mennään johonkin missä on isot juhlat (tm). Vuoden viimeinen päivä kulkee Hogmanay-nimellä Skotlannissa, ja pääkaupungissa siihen kuuluu suuret katubileet. Sinne siis vajaaksi viikoksi kun pyhätkin oli näppärästi.

Aivan käsittämättömän kaunis kaupunki. Vanha kaupunki on kuin piparipurkista, kaupungin mäeltä siintyy näkymät merelle ja kukkuloille asti, eikä missään muualla ole niin upeaa lohkaremaista vuorta keskellä kaupunkia, jonka päällä on vielä linna! Ihan puhdasta fantasiakirja-matskua. Kilpaile siinä jollain venkulan muotoisella puukirjastolla sitten.

Noh, ne bileet oli aika heikot. 45 minuuttia jonotusta sisään ja sitten puolentoista tunnin jälkeen tuumattiin, että eihän täällä katujuhlapuolella ole oikein mitään ja lähdettiin pois. Oltiin liian vanhoja. Homma tuntui perustuvan ehkä enemmän sellaiseen perinteisen suomalaisen juhannustapahtuman “jos kaikki vetää turvat samassa paikassa, niin kai siellä ennen pitkää kivaa on” -ajatukseen.

Vanhan kaupungin puolella selvisi, että oikeasti koko virallinen katujuhla on kaupunkilaisten juoni saada meidät hölmöt turistit helvettiin omista bileistään. Katujuhlien ulkopuolella oli paljon elävämpi meininki. Ilotulituksetkin näki aitiopaikalta ja känniset skottiteinit lauloivat Auld Lang Synen niin kovaa, ettei muiden tarvinnut.

Muuten tietysti samat viat kuin kaikissa kaupungeissa uutena vuotena: Kaikki paikat täpötäynnä. Deacon Brodie’s Tavern on komea pubi ja olutkin oli ihan kelvollista, mutta ei siellä oikein liikkumaan mahtunut. Jolly Judgeen ei päässyt edes askelta sisään. Hyvä meininki, mutta ei meinannut oikein jaksaa.

Illan väsy-nihkeyden syvin ydin avautui lopulta seuraavana aamuna kun oli täysi mikä-lie-korona päällä ja matka-ajasta meni minulla kolmannes ja vaimolla puolet paranteluun. Onneksi suht lyhyt ja lievä tauti kuitenkin.

Ehdin sentään jokusen pubin tarkastamaan reissun aikana, ennen tautia ja taittumisen jälkeen. Niistä tässä parempia. Aika ytimessä tuli pyörittyä ajan vähyyden takia.

Jolly Judge - Sitten kun sinne myöhempinä päivinä pääsi sisäänkin, niin ehdottomasti lempipubini käydyistä. Kellaripubi High Streetiltä avautuvalla sisäpihalla. Perinteikäs, mutta lienee suht äsken rempattu. Sillä lailla siisti. Erittäin lämminhenkinen kapakka, kuin tartan-kuvioidussa aamutossussa olisi oluella. Lisäksi cask-hanassa oli Thomas Hardy’s Alea! Leuka tippui tiskiin. En lie ikinä nähnyt kyseistä olutlegendaa muualla kuin pullossa. Olipa lempeän samettinen kokemus. Ulottuvuutta siinä ei oikein ollut niin kuin säilötymmissä, Hardy’s kaipaa sitä ikää.

The Doric - Market streetillä oleva perinteinen paikka, ruokaan keskittynyt. Yläkerrassa enemmän ravintola- kuin pubi-fiilis, mutta ruoka oli hyvää ja näkymä ikkunasta kadulle viihdyttävä.

Sheep Heid Inn - “Skotlannin vanhin”. Näinköhän? Vanha kuitenkin, toisella puolella keskelle pitäjää lämäytettyä Arthur’s Seat -kukkulaa, entisessä Duddingstonin kylässä. Gastropub, ehdottomasti enemmän ruokapaikka tämäkin. Erittäin lämminhenkinen joulumökkitunnelma. Kävimme perinteisellä sunnuntai-roastilla, jota voi suositella. Hanassa Stewarts 80 shilling, kuten aika monessa muussakin paikassa. Tosin kulki täällä baarin omalla nimellä “Sheep Heid Heavy”. Turisteja piisasi, mutta myös paikallisia.

Teuchter’s Landing - Pubi-parin satamayksikkö on Leithin gentrifioituneessa satamassa. Jälleen erinomainen ruoka ja lisäksi mukavan merellinen tunnelma. Erinomainen viskivalikoima, kuten aika monessa Edinburghin pubissa tuntui olevan (pubiksi), ollaanhan Skotlannissa toki. Toinen Teuchter’sin pubi (“Bar & Bunker”) West Endissä oli tavanomaisempi kulmapubi, joka oli myös läpeensä täynnä lauantaina kahden maita.

The Bow Bar - Uniikilla cask-hanajärjestelmällä varustettu pubi aivan ytimessä. Enemmän hanoista notessa, jonka postasin paikan päältä. Yhden huoneen no-nonsense-baari. Paljon cask-hanoja, mutta ne ovat niitä outoja painehanoja kaikki.

The Hanging Bat - Käsittääkseni kaupungin “perinteinen” craft-paikka Lothian Roadilla. Seinällä oli baarin oma kartta panimoista vuodelta 2013, joten onhan se jo hetken ollut toiminnassa. Tulin tänne umpitäyden Teuchter’sin ja tyhjyyttään kumisevan Innis & Gunn -panimon taproomin jälkeen ja kovin oli hiljaista täälläkin. Hanoja paljon, caskit tosin olivat kaikki tyhjinä. Otin jonkin portterin, jonka nimi unohtui. Ihan juotava se oli.

Lyhyt yhteenveto: Mene ehdottomasti Edinburghiin, mutta älä uutenavuotena mene, ainakaan sinne viralliseen Hogmanay-juhlaan.

Taas se craft tekee kuolemaa

Rupesin siinä roikkuvassa lepakossa miettimään, että pubit olivat pääsääntöisesti hyvin täynnä, turistikausi tietty, mutta craftiksi itsensä leimanneet paikat eivät. Craftia ei oikein mainittu muissa baareissa kuin enintään jossain “Cask & craft ales” -tekstissä oven pielessä.

Hanoissa ja hyllyissä toki oli craft-panimoiden tuotteita miltei joka pubissa. Eritoten cask-hanoissa melkein pelkästään “moderneja” panimoija. Enintään Timothy Taylorin Landlordia vastapainona. Ikävä kyllä caskina myytiin varmaan yhdeksän kertaa kymmenestä jotain sessio-ipaa tai vastaavaa vaaleaa modernisti humaloitua. Kai se myy, mutta talvella, oikeesti? Craft-olut siis menee, mutta siitä ei pidetä niin meteliä ja sille omistetut mestat vaikuttivat hiljaisilta ja väsyneiltä. Myönnettäköön, en käynyt Vault Cityn taproomissa kun lentsu söi aikaa (eikä toisaalta panimon överimaustava tyyli sytytä).

Vaikka panimoita meneekin maailmalla kiinni kovaa vauhtia, itse pienet panimot tuskin ovat häviämässä ihan heti mihinkään. Em Sauterin juttu kuvion syklisyydestä on ihan asiaa. Mutta “craft beer” ilmiönä ja terminä tekee Edinburghissakin kuolemaa niin, että korinan kuulee. “Craft-panimoista” tulee pian ihan vain panimoita, ellei joku keksi sitten jotain uutta nimeä. Ysärillähän ne olivat mikropanimoita.

Syy lienee isolta osin laman ja briteissä etenkin kriisiksi asti päässeessä inflaatiossa. Olut, etenkin vähänkin kalliimmaksi koettu, lienee tippunut aika monella ensimmäisten joukossa prioriteeteista. Ja vaikka sama olut craft-baarissa olisi saman hintaistakin kuin toisessa pubissa, “craftissa” terminä silti on premiumin käry, sillä sellaista siihen on vuosikymmenten ajan tietoisesti rakennettu.

Toisekseen, craft ei tietenkään ole muodikasta enää. Ei siistiä, ei trendikästä, sillä ei saa ostettua itselleen kavereita tai tehtyä vaikutusta kehenkään. Suosittujen juttujen perässä sokeasti hiihtävät trendipellet ovat huokaisseet jo vuosia sitten kun ei tarvitse enää teeskennellä tykkäävänsä IPAsta ja irvistelevät nyt holiton Guinness kourassaan. Vuoden 2010 parikymppinen craft-hipsteri vetelee kohti neljääkymmentä ja koko touhussa on jo muutaman vuoden ollut vahva iskäviba. Jotkut baarit (ja panimot) eivät silti oikein osaa päästää irti aikoinaan nuorekkaista crafty-imagoistaan ja tuntuvat joko elähtäneiltä ikkunoilta menneisyyteen tai pahimman luokan “hei kaverilapset olen mäkin vielä siisti” -hengen ruumiillistumilta.

Siinä missä historiallinen pubi on ikkuna sadan vuoden taakse, 10-15 vuoden taakse jämähtänyt aikoinaan hip craft-baari on kuin LMFAO:n Party Rock Anthem uudella soittolistalla: Ei tarpeeksi vanha ollakseen klassikko tai edes nostalginen, lähinnä nolosti pois muodista. Ehkä joku näistä sinnittelee sen 20v lisää, että aaltopeltiseiniin ja kiikkuviin jakkaroihin kertyy tarpeeksi nostalgian patinaa.

Liverpool, kesä -25

Laitetaan nyt tähän loppuun jotain hajanootteja siitä Liverpoolistakin viime kesältä:

Ikimuistoisena ensikosketuksena taksikuski asemalta tenttasi heti ensimmäisenä kumpaako paikallista joukkuetta kannatan ja lauloi sitten loppumatkan. Muutenkin kiva kaupunki! Pidin siitä hyvin paljon ja pitää ehkä uudestaankin tsekata joskus. Beatles-öyhötystä kylässä oli kyllä vieläkin enemmän kuin olisi uskonut, jalkapallo-öyhötystä sen sijaan vähemmän. Toki kesätauko.

Vähän pitkä reissu alkoi jo länsirannikolla painaa ja kiertely ei ollut aivan Manchesterin tai Yorkin tasoa. Mieleen jääneistä mukavista pubeista mainittakoon kuitenkin: The Monro, The Belvedere ja Roscoe Head. Myös Beatles-korttelin ytimessä oleva White Star oli sellainen, että siellähän olisi ihan kiva istuskella. The Globe keskustassa olisi ollut kiva vanhan koulun mesta, mutta siellä oli joku siivoussekoilu vessassa ja koko paikka haisi kuselta, niin oli aika nopea pintti.

Ruoka Marayssa Bold Streetillä oli parasta reissussa syömääni.

Tietenkin piti käydä tsekkaamassa myös Philharmonic Dining Roomsin kuuluisa sisustus ja erityisen kuuluisat vessat. Olivathan ne kyllä komeita, mutta cask oli surkeassa jamassa. Ja jotenkin britti on saanut ne suojellut marmorivessatkin vähän rytöisiksi sillä lailla, että varmasti kuitenkin pubin vessalta tuntuu.

Tässähän on taustalla tavallaan selkeä(hkö) lakipykälä panimojen itsenäisestä tuotannosta ja lisenssituotannosta. Hyvin karkeasti yksinkertaistettuna panimojen voimien yhdistämistä pidetään pientuotannon kiertämisenä ja näin veroedun ansiottomana saamisena.

Mitään ei ole päätetty, mutta kieltävä tulkinta, jos näin päätettäisiin lopulta, olisi suoraan sanottuna aivan älyvapaa. Panimojen mukaan kyse on lähinnä hauskasta yhdessä tekemistä ja markkinoinnista.

Siksi en oikein itse näe miten tämä voisi oikeasti estää yhteistyöoluiden teon. Tottakai verottaja voi päätyä tässä siihen älyvapaaseen ratkaisuun, ei olisi ensimmäinen kerta, mutta mitä sitten? Pykälöiden ja rekisteröimisen jne. puolesta tilanne voikin muuttua, mutta miten koko toiminta muka estyisi? Jos se kerran on vain sellaista kivaa skene-duunailua.

Nyt tähän pohjaksi sellainen saate, että en tiedä yhtään miten yhteistyöoluiden talouskuviot oikeasti menevät panimoiden välillä. Se on kuitenkin sivuseikka, eikä sillä ole väliä, jos asiaa muka oikeasti tehdään vain omasta ilosta ja markkinoinnista.

Yhteistyöoluen ideahan on käytännössä vähän promota molempia panimoita. Panimo A:n ja Panimo B:n ukkelit ja akkelit tapaavat, juovat vähän kaljaa keskenään ja tekevät yhdessä bissen Panimolla A ja sen jälkeen myöhemmin toisen Panimolla B. Molempiin oluisiin lätkäistään molempien panimoiden logot markkinointimielessä. Kivaa, hassua duunailua, kumpikaan ei oikein tienaa mitään tai liiemmin hyödy mistään tuotantojen yhdistämisestä. Ainoa lisäarvo on markinoinnillinen kun Panimon A asiakas keksii, että hei tämmöinen Panimo B on myös olemassa ja päinvastoin.

En ota kantaa siihen mikä tämän kuvion lakitekninen ja verotuksellinen asemoituminen on, ei ole natsoja sellaiseen, mutta kuten sanottua sillä ei ole väliä. Sillä miten tuollaista ylipäätään muka voitaisiin käytännössä kieltää, jos se vain tehdään epävirallisesti? Virallisesti tietysti voidaan kieltää, mutta eikö sen voi kiellon voi kiertää aivan yksinkertaisesti, jos se tehdään täysin epävirallisena kuviona?

Etenkin koska pienpanimot selittävät, että koko kuvio on pääasiassa vain hauskaa yhdessä tekemistä eikä mitään vakavaa bisneshommaa, niin miksei sitä sitten voisi tehdä epävirallisesti? Niin, että kaikki kuitenkin tietävät mistä on oikeasti kyse. Selitän esimerkin kautta.

Kuvitellaan, että on kaksi panimoa, sanotaan vaikka Kolarin Panimo ja Panimo Simo, ei mitään tekemistä minkään oikean panimon kanssa. He haluavat tehdä parit yhteistyöoluet.

1. Kolarin ja Simon tyypit tai tyypittäret iskevät kättä, että ensin tehdään kalja Kolarilla ja sitten toinen Simolla. Kolarilla IPA nimeltä Olut Kangella ja Simolla Lager nimeltä Kalut Ongella. Ei mitään virallista tai nimiä paperissa.

2. Sitten mennään Kolarille ja tehdään siellä olut yhdessä suunnitellusta reseptistä. Reseptit eivät ole mitään omaisuutta ja vaikka olisivatkin niin tämä on nyt sitten Kolarin resepti “virallisesti”. Jos aivan pakko on, niin Simon vierailevalle panijalle voidaan varmaan maksaa jokin nimellinen ulkoisen konsultin korvaus, mutta varmaan helpompi kun ei.

3. Olut Kangella julkaistaan Kolarin oluena. Tölkkiin ei laiteta molempien logoja, vain Kolarin. Sen sijaan oluen nimeksi laitetaan “Simon Olut Kangella”. “Simon” -tekstin voi muotoilla tölkkiin ns. “sopivasti”. Olut myydään virallisesti 100% Kolarin oluena. Tölkkitekstissä ja markkinoinnissa selitetään asian oikea tola.

4. Sitten tehdään toisinpäin Simolla olut ja julkaistaan se Simon oluena nimellä “Kolarin Kalut Ongella”. Olut myydään 100% Simon oluena, jne.

5. Kaikki joiden on väliksi tietää, eli asiakkaat, ymmärtänevät mistä on kyse. Promootio on onnistunut, oluet on tehty, mutta mitään virallista yhteistyötä ei ole ja koko kuvio on loppujen lopuksi mennyt juuri niin kuin se olisi mennyt virallisten kirjojenkin kanssa.

Joo, ymmärrän, että jos Olut Kangella myy paremmin kuin Kalut Ongella ja Kolarin tuotanto on viisitoista kertaa Simon tuotannon kokoinen, niin sitten panimot voivat kokea asian jotenkin hankalana. Toisaalta jos isompi panimo myy itse tuottamansa oluen omanaan ja pienempi omanaan, niin missä ongelma? Ja jos kollabot kerran ovat vain hauskaa yhdessä tekemistä ja toistensa promoamista, niin sillä rahakulmalla ei varmaan pitäisi olla niin suurta väliä?

Voi erittäin todennäköisesti olla niin, että olen tässä jotenkin todella naiivi tai tyhmä (ei olisi ensimmäinen kerta), mutta miksi tämä ei muka toimisi?

——
Edit: Korjattu Mallaskoski Mallassepiksi, kiitos Lahtis-Teemu.
Selvensin myös pointtia vähän. Pointti oli sanoa, että kiellon voisi kiertää. Ei, että kollaboja pitäisi tehdä ja menettää veroetu siinä samassa.

PS: On myös epäilyjä, että tämä lakkauttaisi myös maahantuotujen ulkomaisten yhteistyöoluiden veroedun. Sitä ei sitten kierretäkään.

Hartlepool ei vaikuta varsinaisesti miltään tavallisimmalta matkakohteelta: Kuoleva teollisuuskaupunki pohjoisessa. Se oli valikoitunut ohjelmanumeroksi viime talvena lukemani Pellicle Magazinen "I want to see the mountains again" jutun pohjalta. Tee-joen alueella, Teessidessa, johon Hartlepoolkin kuuluu, on nimittäin erikoinen paikallinen tapa tarjoilla cask-olutta: Banked pint, joka voisi kääntää vaikka "jemmatuopiksi". Tuopit täytetään puolitäyteen ja laitetaan jääkaapiin "pankkiin" odottelemaan asiakkaita. Sitten kun asiakas tilaa oluen, lasi täytetään pumpusta niin, että siinä on aivan valtava tötterö vaahtoa. Eräänlainen äärimmäinen muoto Etelä- ja Pohjois-Englannin sparkler- ja vaahtodebatista. 

Muitakin pitäjiä alueella olisi tietysti ollut, Middlesborough nyt etunenässä, mutta lapsuuteni sankari Lätsä on kotoisin juuri Hartlepoolista. Sinne siis. Ne, jotka eivät tiedä kuka Lätsä on, selitettäköön. Aikoinaan Apu-lehdessä oli vitsiaukeama nimeltä Nitrodisko, jonka alakulmassa oli Reg Smythen Lätsä-sarjakuva ja se oli lapsena minusta paras osa koko lehteä. Lätsä on perienglantilainen pohjoisen ukko. Sellainen Uuno Turhapuro-Aku Ankka -linjan työtä välttelevä rohjo antisankari, joka lähinnä makoilee sohvalla, juo kaljaa, pelaa snookeria, välttelee laskuja, hölmöilee humalassa, vikittelee vieraita naisia ja riitelee vaimonsa kanssa*. Just sellaista sopivaa esikuvaa ala-asteikäiselle. En voi väittää, etteikö tummaa olutta sisältävä tuoppi kädessä hymyillen pubissa kekkuloiva Lätsä olisi jättänyt mahdollisesti jotain uinumaan lapsen takaraivoon siitä, että Englannissa pubit on ihan kivoja paikkoja. Lätsää oli myös kiva yrittää itse piirtää

Alkuperäiseltä nimeltään Lätsä on Andy Capp ja on Englannissa ollut hyvinkin suosittu sarjis. Reg Smythe sijoitti sarjakuvan kotikaupunkiinsa Hartlepooliin ja siellä on oikein Lätsän patsas, juuri siellä banked pintien lähistöllä. Sehän piti nähdä!

Hartlepool on Pohjanmeren rannalla, vähän Newcastlesta etelään. Juna kulki sinne Yorkista näppärästi. Heti asemalla tuli fiilis, että olikohan tässä mitään järkeä. Sen verran hiljaiselta vaikutti. Ulkopuolella pisti silmään sisäänkäynnin vieressä ovi, jossa oli sekavasti erinäisiä tarroja ja lappuja ja kotona printatun näköinen lappu "real ale pub". Pubi ei aamulla ollut auki, mutta näkyi olevan nimeltään Rat Race Ale House. Kovin kutsuvalta se ei näyttänyt, mutta nimi soitti jotain kelloa. Laitoin sen mieleen.

Hartlepoolin läpi menee iso vilkas tie, joka olikin ainoa paikka missä oli mitään vilkasta sen vuorokauden aikana, minkä kaupungissa vietin. Tie vie ihmiset pystyyn kuolleen keskustan läpi business parkeihin töihin ja lähiöihin asumaan. Ainoastaan tien vierellä olevassa valtavassa Asdan hypermarketissa tuntui olevan elämää. Masentavan amerikkalaista. 

Itse kaupungin puoli on aivan kuollut ja sanalla sanoen törkyinen. Joka paikassa roskia, talot täynnä tyhjiä liiketilojen raatoja, joissain niistä hädin tuskin seinät pystyssä. Ihmisiä ei juurikaan. Keskustan ainoa järkevä hotelli on suuri viktoriaaninen "grand hotel", kertomassa menneestä loistosta. Hektisestä turisti-Yorkista tultua tuntui kuin olisin saapunut Trainspottingiin. Helteestä alle 15 asteen sateeksi kertalaakista muuttunut keli vahvisti fiilistä.

Jätin kamat hotellille. Oli ajatus käydä tarkastamassa paikkakunnan toiseksi olennaisin nähtävyys: Kuninkaallisen Laivaston museo purjelaivoineen. Olen eteläisemmän Portsmouthin pisteen aikoinani käynyt. Pohjanmeren tuulessa ja tihkussa saavuin paikalle ja museo oli tietysti kiinni juuri sinä päivänä. Kirous on vahva. Katselin kelloa, kyllähän tässä tietysti pubitkin aukeaa parin tunnin sisään. Sama lähteä Headlandille.

Headland on tavallaan "vanha kaupunki", erillinen niemenkärki, jossa alkuperäinen kylä on ollut. Vesitse heti satama-alueen toisella puolella, mutta maan kautta useamman kilometrin päässä. Nykyään asuinaluetta, perinteistä 1900-luvun alun englantilaista yhteenrakennettua kaupunkitaloa kirjavissa väreissä. Juuri sellaisia missä Lätsä asuu. Perille pääsi museon (tai oikeastaan sen Asdan) edestä bussilla helpommin kuin osasin toivoa. 

Kiersin niemen, näin ehkä neljä ihmistä. Niemellä oli vähän siistimpää kuin kaupungissa ja muutenkin vähän mukavampi alue. Pysyvästi suljettuja liiketiloja sielläkin oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Niemen tykkipatteria pommitettiin ensimmäisessä maailmansodassa, mutta sekin museo on kiinni. Noh, Pohjanmeri sentään oli iso ja kylmän näköinen. Enpä ollut sitäkään ennen katsellut.

Lopulta niemen kärjestä löytyi tuttu isonenäinen veijari nojailemassa tuoppiinsa, kaupungin tärkein nähtävyys. Morjestin Lätsän ja poseerasin pakolliset selfiet. Huvitti kun jouduin kaivamaan oman lätsäni varta vasten esiin poseerausta varten. Pohjanmeren tuuli oli nimittäin tehnyt selväksi, että lippahatun paikka on täällä taskussa eikä päässä. Miten moisesta on tullut suorastaan työläissymboli tämmöisellä alueella, on käsittämätöntä.

Anteeksi, vaahdossani on olutta

Sitten sinne pubiin. Artikkelin perusteella juuri täällä Headlandilla saisi varmasti banked pintia. Lupaavimmat pubit siihen olisivat kuulemma Fishermans Arms ja The Globe. Olin liian ajoissa liikkeellä ensimmäistä varten, se avautui vasta iltapäivällä. Matkan varrella The Globeen oli myös The Ship, jossa mietin jo pistäytyväni, kun mieli muuttui. Eteistilassa sanottin isolla tekstillä, että vain käteinen käy ja lisäksi naamaan iski todella voimakas homeen haju. Täyskäännös ja The Globeen.

The Globe on Headlandin toisen päätien varressa oleva erillinen talo, varsin viehättävä pubi. Marssin sisään ja tilasin pintin ja tarkensin vielä, että banked pint. Se tuntui hitusen ärsyttävän baariemäntää. Ilmeisesti tähän aikaan päivästä ei tavallisesti ole vielä sellaisia tarjolla, mutta sanoi tekevänsä. Yritin maksaa kortilla ja sain tietää, että viiden punnan minimiveloitus. Ja pint maksoi alle kolme. Voi ei! Joudun ottamaan kaksi. Emäntä valutti toisen odottamaan ja sain ensimmäisen hetken päästä. 

Tässä välissä tehtäköön selväksi, että erityisen perinteinen olut tähän tötterötoimintaan on paikallisen Cameron'sin Strongarm -bitter, jota tietysti tilasin. Cameron'sin panimo on aika lähellä Hartlepoolin asemaa, mutta on lopettanut kaikenlaiset panimokierrokset sun muut jonkun aikaa sitten, joten en missään vaiheessa edes toivonut käyväni siellä. Se on nykyisin itsenäinen panimo, mutta silti suuri 150 miljoonan litran vuosituotannon laitos, joka pääasiassa kai tekee lisenssillä Heinekenin ja Carslbergin suuria merkkejä. Niinpä hirveän mielenkiintoinen se ei välttämättä olisi kuitenkaan. Panimon pubikin on auki vain perjantaisin.

Olut tuli pöytään. Olihan siinä tötteröä! Vaahto nousi tuopin laidan yli reilusti, vaikka isompiakin olin kuvissa nähnyt. Olut oli hyvää ja tynnyri hyvässä kunnossa. Strongarm on punertava, kivalla karamellivivahteella ja selkeällä maltaisuudella ajava perinteinen bitter. Juuri sellainen mistä pidän. Yritin makustella oliko sillä tötteröllä nyt jotain erityistä merkitystä makuun. Oli olut pehmeämpi toki kuin se olisi muuten tarjoiltuna, mutta tekikö se siitä paremman? Tuskin. Ei se nyt huonommaksikaan mennyt, erilaiseksi vain. 

Fiilis oli vähän sama kuin silloin pääsi maistamaan vierekkäin sparkler-"sadettimen"-läpi vedettyä cask-olutta ja ilman sparkleria tarjoiltua. Ero on olemassa, mutta niin pieni ja tottumiskysymys, että vähän ihmetytti koko debatti. Jos on tottunut tiettyyn tapaan kymmenien vuosien ajan niin se toki voi tuntua merkitykselliseltä, mutta ilman sellaista tottumusta koko juttu on enemmänkin kuriositeetti. Että jaa, tällä laillakin voi oluen tarjota ja näin se makuun vaikuttaa. Tässähän on tiettyä samaa kuin ns. seitsemän minuutin pils-kaadossa, mutta mielestäni pilsissä pehmeyden vaikutus on merkittävämpi. Cask-bitter on lähtökohtaisesti aika matalahiilihappoista ja pehmeää, joten lopulta vaikutus on aika pieni.

Tulipahan kokeiltua. Hain toisen, vielä korkeammalla hupulla ja mietin, että olikohan tässä olutharrastuksessa nyt saavutettu joku älyttömyyden huippu. Ajoin vieraassa maassa junalla sata kilometriä yhdeksi yöksi, jotta pääsen maistamaan hitusen pehmeämpää olutta jossain kuolevan teollisuuskaupungin lähiössä. Tuntui jo omalla vuosien harrastuksen vääristämällä mittapuullakin aika hölmöltä.

Vähänpä tiesin, ettei Hartlepool ollut vielä edes tarjoillut parastaan.

Omaperäisin pubi, jossa olen koskaan käynyt

Takaisin hotellihuoneeseen päästyäni ihmettelin, että vaahdot on juotu ja vasta iltapäivä. Mitähän täällä nyt tekisi? Kaupungin keskusta hotellin lähistöllä vaikutti niin pahoinvoivan rappioituvalta, ettei hirveästi innostanut lisää kierrellä. Karttaan olin merkinnyt pari pubia ja hetkinen... Siellähän oli se aseman Rat Race Ale Housekin merkitty. Siksi se kuulosti tutulta. Joku syy siihen oli ollut kuukausia aiemmin kun karttaa koostin. Tämän vuoksi mätän aina kartan täyteen mielenkiintoisia asioita ilman jatkoselityksiä, niin ne sitten voivat yllättää reissussa kun niitä sieltä summamutikassa valikoi. Suunniteltua suunnittelemattomuutta.

Aikani levättyä kiersin kohti asemaa Cameronsin panimon kautta huvikseni. Siinähän se päätien vieressä tönötti. Panimolta näytti. Panimon pubi oli kiinni, kuten sanottua, mutta naapuritalossa oli sentään The Blacksmiths Arms niminen korvike. Melko tunkkainen, mutta muuten ihan mukavan oloinen peruspubi. Pubin Strongarm ei vaikuttanut mitenkään erityisen tuoreelta tai hyvin pidetyltä vaikka se valmistettiin 20 metrin päässä.

Rannan puolella isoa tietä löytyi pienen pihojen läpi hortoilun jälkeen kirkon ympäristöstä pieni "kyläkeskus", jossa oli jokunen pubi ja satamaan päin vievällä Church Streetillä pari ravintolaakin. Muuten ihan kivalta näyttävässä Jacksons Armsissa oli karaokeilta, vaihdoin tien puolta äkkiä. Seuraava The Clarendon oli kiinni ja kirkkoa vastapäätä oleva suuri ja kiiltävän moderni The Ward oli Wetherspoons-ketjua, joten sekin jäi väliin. Mites se ihmeen Rat Race?

Pubissa oli ainakin valot päällä. Ovessa olleet real ale pub -laput olivat hävinneet, mutta nyt siihen oli ilmestynyt teksti "No Lager", Foster'sin väreissä. Ulkoa pubi näytti siltä, että siinä oli yksi ovi ja kaksi kapeaa ikkunaa. Ikkunassa ja ovessa oli tarroja ja lappuja. Mukaanlukien "olemme vuoden Good Beer Guidessa" -tarroja pitkältä ajalta. Mikä ihmeen mesta tämä on?

Astuin sisään. Pieni huone, jossa oli seinille aseteltuna neljä sohvamaista settiä ja niiden edessä pienet pöydät ja muutama tuoli lisää. Kalusteet näyttivät kierrätyskeskuksesta haetuilta. Huoneessa istuskeli viisi gubbea jorisemassa. Nyökyttelin tervehdyksiä ja yritin suunnistaa oluen pariin. Tiskiä ei ollut. Takana näkyi kuitenkin ovi johonkin, menin sinne. Takahuone eli toimisto. Vieressä oleva ovi vei asemalaiturille. Mitä helvettiä? Tässäkö tämä on? Yksi huone, ei tiskiä, ei edes hanoja missään. Tai henkilökuntaa. Ukkelit huoneessa kaatelivat kaariryyppyä pinteista, niin kai olutta jostain sai, mutta mistä? Onko tämä joku outo klubi, pitääkö olla jäsen?

Näytin tarpeeksi hämmentyneeltä turistilta, jotta yksi ukoista huikkasi, että talossa on pöytiintarjoilu. Aha, kiitos. Istuin vapaalle sohvalle odottelemaan. Setä naureskeli ja tuumasi, että "täällä vuori tulee Muhammedin luo". Pubin seinät oli peitetty kattoa myöten hanalätkillä, erinäisellä olutsälällä ja printatuilla artikkeleilla. Artikkelit kertoivat pubista itsestään ja yhdestä bongasin sanan "micropub", joka avasi muistihanat. 

Olin laittanut mestan karttaan (luultavasti sieltä Good Beer Guidesta), koska tämä on varhainen esimerkki modernista itsenäisestä mikropubista, vuodesta 2009! Mikropubit ovat olleet jonkinlainen pieni ilmiö 2010-luvulla. Pikkuruisia pubeja on ollut varmaan keskiajalta saakka, mutta moderni mikropub on miltei aatteellinen ilmiö, jossa ns. keskitytään olennaiseen. Micropub Association (tottakai sellainen on) kuvaa niiden olevan itsenäisiä, pieniä, joissa kuunnellaan asiakasta, tarjoillaan hyvää cask-olutta, ei täytetä tilaa "sähköisellä viihteellä" vaan "promotoidaan juttelua" ja tarjoillaan ruokana enintään snäksejä. Eli vähän sellainen anti-Wetherspoons suorastaan.

Kohta takahuoneesta (Mitä helvettiä? Sehän oli tyhjä äsken!) tuli ukkeli vihreän varoliivin värisessä pubin nimellä varustetussa paidassa. Päättelin landlordiksi. Äijä murahti puoliäkäisesti, että mitähän sitä laitettaisiin. Hämmennyin vähän kun hanoja ei ollut. Vuorta kaivannut Muhammed osoitti yläpuolelleen. En ollut tajunnut, että kaiken seinäkrääsän seassa oli myös juomalista. Neljä olutta, lisäksi myös siideriä, caskissa kaikki. Tilasin hätäpäissäni ensimmäisen listalta. Ukkeli hävisi takahuoneeseen. Ilmeisesti siellä oli jokin kellariluukku tai takaovi, josta pääsi oluiden luo. Tajusin, ettei minulla ollut käteistä mukana. Kysyin avittaneelta sedältä, käykö kapakassa kortti. "Totta kai! Emme ole luddiitteja täällä", mies nauroi. Panin merkille, että tyyppi, asiakas, viittasi pubiin monikon ensimmäisessä. Tämä on heidän mestansa, vaikka sitä joku äijä nimellisesti pyörittääkin.

Parin minuutin päästä sain käteeni loistavassa kunnossa olevan golden alen, jonka nimen unohdin laittaa muistiin. Kyyppari hävisi taas takahuoneeseen. Yksi ukko tarinoi pelastusveneestä. Jokin ammattiasia, sillä rinnassa on meripelastustoimen logo. Toinen äijä kysyy jatkokysymyksiä, muut ovat hiljaa. Välillä joku käy tarpeillaan aseman vessassa, seinällä roikkuu sitä varten avain. Juttu jatkuu kunnes meripelastaja häviää kaverinsa kanssa junaan. Kyselijä jää. On hiljaista. Melkein hermostunut tunnelma. Jostain pitäisi keksiä jutun juurta.

"You alright mate?", The Kyselijä kysyi minulta varttiminuutin jälkeen. Tietysti olen jutun juuri, outolintu. No jutellaan. Kerroin olevani Suomesta. Sekös ihmetytti. Mitä ihmettä sinä Hartlepoolissa teet? Olutnörttinä oluen perässä, kerroin. Tämä ymmärrettiin. Kyselijä oli käynyt Suomessakin, Lahdessa. Oppinut pikkulauantain käsitteen, jota arvosti suuresti.

Sanoin, etten ole ikinä nähnyt tällaista pubia. Ukot myöntelivät, joo, on uniikki paikka. Omistaja-kyyppari tuli takaisin "saliin". Kyselijä ilmoitti välittömästi, että "This man's from Finland! He's here for beer!" Tuli mieleen juliste, joka kaverillani oli joskus, jossa ufo-humanoidi ilmoitti "I'm only here for the beer". Kieltämättä vähän alien-fiilis oli.

Omistaja Peter kertoi pubistaan ylpeänä. Sanoi hakeneensa, jotain sellaista mitä pubit ennen olivat ja mitä belgialaiset kahvilat ovat. Sitä, että ollaan yhdessä ja jutellaan ja on hyvää olutta. "Tämä on hyvin vieraanvarainen paikka!" yksi kantiksista komppasi. "Näkisittepä arviot Googlessa", omistaja vastasi. "Saan huonoja arvioita, koska sanon ihmisille ei, eivätkä ne nykyään siedä sellaista. En sulata idiootteja. Idiooteille on jo Wetherspoons tuossa lähellä." 

Myöhemmin tarkistin arviot Googlesta. Ne ovat pääosin hyvin positiivisia, keskiarvo yli neljä viidestä, mutta muutamista negatiivisista näkee, että omistajan töykeä asiakaspalvelu lienee käynyt hermoille. Muutama on suivaantunut lagerin puutteesta ja useampi koronarokotteen vaatimisesta. Totta, idioottejahan ne. Jos muuten ihmettelette miksei ole yhtään kuvaa sisältä, niin juuri siksi, etten ruvennut haastamaan oikukkaan ja uusille asiakkaille äreän oloista landlordia.

Uusi asiakas, vanha kantis hänkin, tuli sisälle ja aihe siirtyi hetkeksi omistajan varoliivin väriseen paitaan sekä saman värisiin juoksukenkiin siihen asti, että omistaja hävisi taas takahuoneeseen. "This man's from Finland!" keskustelun primus motor ilmoitti kyypparin mentyä ja pakeni itse vessaan. Hiljaisuus laskeutui taas, se tietysti vaivasi englantilaisia. Yksi ukoista keksi lopulta, että mehän syödään Suomessa sitä fermentoitua haita... ei kun se on Islanti, hän tajusi sitten itsekin. Myöntelin, että niin, ei meillä sellaista. Sain pintini samalla loppuun, kiitin seurasta ja poistuin. Sinällään olisi istunut mielellään pidempäänkin, mutta nälkä ja lupaus ensimmäisestä kunnolla nukutusta yöstä sitten Manchesterin kutsuivat kovempaa.

Hotellin yllättävän hyvässä intialaisessa ravintolassa syödessä mietin, että kannatti sittenkin lähteä Hartlepooliin. Tuskin vastaavaa pubikokemusta olisi löytänyt muualta, sen verran ainutlaatuinen juottola sattui käytäväksi.

----

Seuraavana päivänä laivamuseo oli auki. Vanha fregatti, HMS Trincomalee, ei ollut ihan niin komea kuin Portsmouthin HMS Victoria, mutta hieno kuitenkin. Sen ympärille oli rakennettu replika 1700-luvun satama-alueesta ja pienen kanuunan ammuntanäytöskin oli. Ihan käymisen arvoinen paikka, etenkin jos laivastohistoria yhtään kiinnostaa. Yhdessä vuorokaudessa sai nähtyä sen mitä Hartlepoolilla oli tarjota ja oli hyvä lähteä taas isompaan kaupunkiin. 

---

PS: Jos ei viitsi lähteä Hartlepooliin asti, niin Rat Race Alehousen meiningistä saa tavallaan fiilistä käväisemällä pubin melko omaperäisillä verkkosivuilla. Somepresenssi näkyy rajautuvan facebook-sivuun johon postataan hanalistat.

*Alkupään 50-luvun Lätsissä on ollut ilmeisesti ihan avoimen naisvihamielinen "muijaa turpaan" henkinen meininki, jota Smythe on vanhemmiten onneksi osannut itsekin hävetä. Myöhemmissä sarjiksissa esiintyvä edelleen kyseenalainen kotiväkivalta on sentään sarjakuvamaista pölypilveä ja molemminpuolista.

Kesäisten olutreissujeni kierto on alkanut tasaantua "Joka toinen kesä Brittein saarille, joka toinen Manner-Eurooppaan" -sykliin, joka onkin ihan hyvä ja harkittu poljento.

Englannissa on tullut koluttua jo sen verran, että on jotenkin noloa, etten ole käynyt Wolverhamptonia pohjoisempana. Niinpä kohti seutuja, jotka kartalla mielestäni näyttävät olevan keskellä Englantia, mutta englantilaisten mielestä se on jo "North". Noh, niinhän se on Oulukin keskellä, mutta pohjoisessa. 

Pohjois-keskustassa on neljä suurempaa kaupunkia hyvin lähellä toisiaan: Liverpool, Manchester, Leeds ja Sheffield. Niin monen isomman pitäjän kiertäminen ei tuntunut ihan hyvältä idealta, joten tyydyin kahteen ensimmäiseen ja jatkoin listaa vielä turistinähtävyys Yorkilla ja lisäksi oikeasti pohjoisessa olevalla Hartlepoolilla. Ai miksi Hartlepoolilla? No, varsin hölmöistä syistä, niistä lisää sitten seuraavalla kerralla.

Manchesteriin pääsee suoraan Helsingistä, joten sinne ensin.

Manchester

Onnistuin väistämään Finnairin lakkosäätöjen pahimmat vaikutukset, mutta lento oli aikaistunut kuitenkin varhaiseen aamuun ja olin maassa jo aamupäivällä.

Juna kentältä tuli Piccadilly -asemalle. Yritin etsiytyä ratikkaan, mutta hetken sekoiltua ilmi, että koko sen puolen kaupungin ratikkaliikenne oli katkaistu tieremonttien vuoksi. Taksin etsintä taas meni ihan sekoiluksi ja lopulta olin niin lähellä hotellia, että sama kävellä loppuun asti.

Noh, reissussa joutuu aina jossain vaiheessa roudaamaan kamojaan niin pitkälti, että aivan takuuvarmasti haluaa sen jälkeen oluen. Joten kamat hotelliin ja aamupalan kautta päiväkaljalle. Otin St. Peters Squarelta ratikan parin pysäkin verran pohjoiseen Shudehilliin. Siellä somehypetetyssä Gooey-kahvilassa kahvi ja todella häiriintyneen näköinen ja kokoinen köyhä ritari brunssinaamaan. Voin suositella, oli vaikuttavan ulkonäön lisäksi myös todella hyvää.

Gooeysta olikin kävelymatka The Marble Arch Inniin joka oli sopivasti avaamassa. Olin päivän toinen asiakas. Marble Arch on vanha ja komea pubi*, joka seisoo keskellä moderniksi uudelleen rakentuvaa aluetta kuin sinnikäs puu länsirintamalla.

Marble Archissa talon mainio mild lasiin, tynnyri oli tikissä. Ensi tunnit Manchesterissa hämmensivät vähän. Asukaslukuunsa nähden kaupunki tuntui kovin pieneltä tai oikeastaan pienikokoiselta ja ahtaalta. Tuntui, ettei missään vilahtanut puistoa tai toria tai mitään kunnon aukeaa. Hotellin vieressä oleva St. Peters Square oli olevinaan square eli tori, mutta käytännössä se oli ratikkapysäkki. Pysäkkialueelle oli hilattu jotain armeijanäytöstä varten tykki ja se veikin sitten kaiken lopun ylimääräisen tilan. Melkoinen tori. 

Kaiken kaikkiaan kaupungista ei tullut mikään kovin mukava ensi fiilis. Joka puolella rakennetaan, se käy selväksi myös seuraavina päivinä. Työmaiden välissä on moderneja torneja tai tornihtavia teräs-lasi-tylsyyksiä ja viktoriaanisen ajan punatiilijäänteitä, jotka vaikuttavat päällepäin siltä, että joku unohti purkaa ne. Kunnes tajua, että niissä asuu joku tai alakerrassa on pubi tai muu liike.

En onnistunut olemaan ensimmäinen asiakas vaikka olin ovilla ensimmäisillä minuuteilla avaamisesta. Henkilökunnan tuttuja oli tullut lounaalle jostain takaoven kautta. Tumma mild asettui lasissa kuin guinness konsanaan ja maistui tähän oluen janoon taivaallisen hyvältä. 

Noh, kalja oli hyvää ja pubi oli komea. Viktoriaaniset mosaiikkilattiat ja keraamilaatoilla koristellut seinät ja katto hohtivat menneen päivän luksusta. Marble Arch Inn onkin suojeltu rakennus, aikoinaan McKenna's -panimon näyteikkuna. Nykyäänkin panimon näyteikkuna, mutta Marblen. Panimo on aloittanut baarin tiloissa ja saanut nimensäkin siis pubilta. Panimo kasvoi pubista ulos jo 16 vuotta sitten ja sitä seuranneestakin tuotantolaitoksesta on siirrytty jo suurempaan, nykyiseen Salfordin panimoon. Pubi on kuitenkin pysynyt panimolla ja tarjoilee tietysti ensisijassa oman panimon oluita. Käytännössä pubi oli yksi huone, jonka päässä baaritiski. Baarin viereltä pääsi takakautta jonkinlaiselle takapihan terassille, mutta sadetta uhkaillut taivas ei houkutellut tarkastamaan aluetta.

---

Upea baari, mutta ei sinne koko päiväksi voinut jäädä, joten takaisin keskustaa kohti. Matkalla ratikkapysäkille oli listallani ollut Hare & Hounds. Poikkesin sisään. Hieno kaakelikuvioitu ja puulattiainen perinteinen pubi, joka on järjestyksessään vanhanaikaisessa asussa: Sama baaritiski palvelee isompaa takaosan loungea ja pienempää etupuolen salonkia. Ennen nämä ovat olleet ns. paremmalle väelle ja rahvaalle. Menin pienemmälle puolelle, sillä isommassa salissa eläkeläissedät oliva kaapanneet kaikki pöydät. Paikka tuntui oikeasti korttelin "localilta", kun vanhat patut turisivat menemään. Paikallisen Joseph Holtin oluet hanoissa, mutta kunnossa on toivomisen varaa vaikka ovella keikkui Cask Marque -lätkä. Mild on tunkkaista, suorastaan korkkivikaista.

Salonkiin saapui vanhoja rouvia puuskuttaen niin, että harkitsin jo hätänumeron näppäilyä valmiiksi puhelimeen. Pian saapui lisää rouvia ja salongin parhaat paikat alkoivat täyttymään. Tein pöydässäni rouville tilaa, kun tuoppikin loppui. "Mol! This gentleman is moving, come're!" arviolta päälle kahdeksankymppinen mumetsi kajautti kaverilleen. Vai gentleman, no kerta se on ensimmäinenkin. Sisäänkäynnillä luki muuten pukukoodina "smart casual only". Näköjään huppari-sammari-yhdistelmä oli riittävän smart. Toisaalta vanhat sedät olivat ihan t-paita-farkku-kombossa, ehkä se ei ole yhdeltä arkipäivänä ihan niin justiinsa.

---

Hotellin kirjautumisaikaa odotellessa päätin ns. hortoilla ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Jalkapallomuseon liput olivat sen verran tyyriit, että päädyin sen sijaan tarkastamaan kaupungin katedraalin, joka olikin varsin hieno. Sen vieressä on The Old Wellington -niminen muinainen pubi. Talo on tudorin aikainen ristikkoarkkitehtuurikomeus, jota on ilmeisesti liikuteltu 1900-luvulla mm. IRAn pommituhojen takia alkuperäisestä sijainnistaan. Nicholson's-ketjun pubi on iso, kolmikerroksinen ja sijainnistaan johtuen paikassa siellä on aika turistinen fiilis. Miljöö on tavallaan 1500-luvun taloa, mutta toisaalta etenkin yläkerran ravintola-alueella se tuntuu vastaremontoidun siistiltä. Vähäinenkin tunnelma pilataan top40-soittolistalla, kuten aina kaikkialla. Swiftin Taylorin sijaan hanasta onneksi löytyi Timothy Taylor ja sen Landlord Dark. Sehän on melkein paikallinen (50km matkaa) panimo täälläpäin. 

Ennen hotellia löytyi vielä St. Peters Squaren läheltä pieneltä Kennedy Street -sivukujalta kolme pubia vierekkäin: J.D.Wetherspoons-megaketjun Waterhouse, The Vine Inn ja sitten niiden välissä pieni City Arms. The Vine Innillä oli jonkinlainen erikoistunut "malt & cask" viski/cask ale -baari, jossa oli tarkoitus käydä myöhemmin, mutta jäi sitten käymättä. Wetherspoonissa en taas viitsi käydä, jos ei ole aivan väkinen pakko. 

City Arms sen sijaan oli minulla listalla suositeltuna. Se olikin todella mukavan tunnelmainen pikku pubi, jolla oli erinomainen valikoima cask-olutta monelta eri panimolta. Otin hanasta Brightside Brewingin Odinin, joka oli 3,8% aivan raivostuttavan hyvässä kunnossa oleva pale ale. Menin takahuoneeseen, joka kääriytyi ympärille kuin lämmin kohtu. Pubi-hygge. Ihan älyttömän lokoisa mesta! Löytyikö kerrankin kaupungin paras pubi heti alkuunsa? 

Asiakkaana on tähän aikaan arkipäivästä ns. camra-ukkoa, keski-ikä ehkä 65. Vastapäätä istuu uskomaton kumarrassa kulkeva lätsäpäinen Gandalf. Milloinpa parempi ottaa päiväkalja kuin eläkkeellä? 

Yhdet sedät ovat aloittamassa pubikierrosta ja käyvät banteria naapuripöydän kanssa. Kuulemma tapoina on palloilukaudella ollut käydä pubikierros ennen futismatsia, tarkoituksena mennä keskustasta kohti stadionia pubeja käyden, mutta koskaan ei ole päästy Oxford Streetiä lähemmäs ennen kuin on pitänyt ottaa taksi. En tiennyt missä on Oxford Street tai missä stadion siihen suhteessa, mutta ilmeisesti kaukana, koska kaikki jutun kuulevat nauravat. Myöhemmin selviää, että katu on St. Peters Squaren toisella puolella, parin sadan metrin päässä City Armsista ja siitä on molemmille stadioneille kilometrikaupalla matkaa.

Oli synti jättää taakse yksi mukavimpia pubeja missä olen koskaan käynyt. 

---

Myöhemmin iltapäivällä lähdin sille varsinaiselle pubikierrokselle puolipäivän lämmittelyn jälkeen. Ensimmäisena erikoisesti nimetty Peveril of the Peak. Nimi juontuu ehkä Sir Walter Scottin saman nimisestä romaanista. Pubi on yksi kaupungin maineikkaimpia. Melko upean näköinen se onkin: Yksin tienristeyksessä seisova pytinki on silmiinpistävän keltaista emaloitua tiiltä ulkokuoresta, hieman gin palace -meininkiä. Sisällä sama meininki jatkuu.

Pubi on aika pieni, ainakin alakerrasta, yläkertaan en viitsinyt tunkea. Oli nimittäin sen verran väkeä torstaisella afterworkilla. Joskin pubin ulkopuolella hengattiin vielä enemmän kuin sisällä. Ulkotilaa ei voi varsinaiseksi terassiksi kutsua, vaikka pari pöytääkin siinä on. Enemmänkin vaikuttaa kuin porukka kaljoittelisi kadulla. 

Läheisen Millstone Brewingin bitter/golden ale hanassa. Tiskin asennosta johtuen näkyi harvinaisen hyvin miten olut laskettiin sparklerin läpi niin, että soi ja roiskuu. Lasi oli melkein pelkkää vaahtoa aluksi, mutta olut erinomaisessa kuosissa. Sparklerhan on siis sellainen cask-hanan päässä oleva sirotin, joka pehmentää oluen vaahtoa ja suutuntumaa. Suositumpi erityisesti pohjoisemmassa Englannissa (etelässä ei käytetä sirotinta ja vaahtoa ylipäätään varotaan enempi) ja etenkin takavuosina kova kaljadebatin aihe, että onko sen käyttö Oikein vai Väärin. Taannoin Black Countryn kierroksella sain maistaa rinnakkain samaa olutta sekä ilman sirotinta, että sen kanssa. Ero oli mielestäni niin pieni, että väittelyn mittasuhteet tuntivat melko liioitelluilta. Pääasia oikeastaan on, että sitä vaahtoa ylipäätään tehdään olueen, tuli se sprinkleristä tai ei. Vaahdoton on aina selkeästi heikompi.

Ostin tiskillä myös pussin naposteltavaa, pussissa luki "ploughman's lunch". Oletin saavani "kyntömiehen lounaalta" eli leivältä, juustolta ja sipulilta maistuvia sipsejä, mutta pussista valuikin pöydälle yksittäispakattuina pari voileipäkeksiä, pehmeää juustoa ja hillosipuleita sekä pieni voitelulasta. Ei kait siinä. Kasailin miniatyyri-lounaan pöydässä kuin parhaankin legoauton. Ihan hauska annos, tosin yksittäispakatut hillosipulit alkavat olla melko järjetöntä pakkausmuovin hölväystä.

---

Seuraavaksi tietä eteenpäin ja vuoroon Briton's Protection, myös kaupungin maineikkaimpien joukossa. Pubi olisi komea irrallinen vanha rakennus, mutta julkisivu oli remontissa ja telineiden peitossa. Sisätilat ovat hauskat. Vähän sokkeloinen irtohuoneista koostuva kokonaisuus, jossa jokainen tila oli erilaisella ylikoristellulla tavalla vedetty. Voisi valita takahuoneen vähän tunnelman ja värin mukaan. Oluen haettuani päädyin komeasta, mutta ahtaasta baaritilasta punaiseen takahuoneeseen kuparisen pöydän ääreen. 

Hanoissa oli perinteistä, mutta paremmasta päästä. Oli Theakstonia ja Tim Tayloria jne. Valitsemani Old Peculier oli taas kovin hedelmäinen, yliomenainen. Vanha suosikkini on tupannut maistumaan jotenkin heikolle caskista, vai onko makuni muka jotenkin muuttunut. Toisaalta, ottaen huomioon, että viimeisen vuoden aikana eniten Alkosta kotiin hilaamani olut on ollut oikein herkullista Old Peculieria tölkissä, syytän caskien kuntoa.

Brittiläisen Suojeluksessa on aika hiljaista verrattuna edelliseen. Erittäin mukavan oloinen pubi kyllä, mutta pidin tahtia yllä ja siirryin seuraavaksi vähän modernimpaan mestaan.

---

Cask -niminen uudenaikaisempi paikka on jokusen korttelin päässä edellisestä. Ilmeeltään moderni, pienehkö kapakka. Yksi isohko huone ja takapihalla terassi. Nimi yleensä velvoittaa, minkä takia yllättää, että cask-hanoja on vain neljä ja kegiä monta kertaa enemmän. Valikoima erinäisissä hanoissa on moneen suuntaan, eikä niin perinteistä tai vain brittiläistä, mutta laadukasta. On Duvelia, De la Senneä, Kerneliä. Hapanoluttakin löytyy.

Ehkä yksi parhaista koskaan juomistani cask-oluista

Koska olen aina Englannissa ensi sijassa caskin perässä, otin tietysti sitä. Osset Breweryn panimopub-alajaos Rat Breweryn tekemä Rat & Roll bitter olikin aivan taianomaisen timanttisessa kondiksessa. Siis voi herranjumala, että voikin perusbitter olla hyvää, kun se on täydellisessä kunnossa. En voi aivan vannoa, mutta tämä oli ehkä paras ikinä saamani cask-tuopillinen. Kaunis, harmoninen, täydellinen, herkkä ja puhutteleva. Ei ehkä ollut montaa caskia Caskissa mutta kunnossa ne tuntuvat olevan. Nimi sittenkin velvoittaa.

Paikka itsessään on ihan mukava. Tämmöiselle vanhanaikaisista pubeista pitävälle jopa turhan moderni tietysti, mutta kyllä tuolla iltaa istuisi. Hyvin suosittu se tuntui olevan, paikka oli lähes täynnä torstaina klo 19.

---

Suuntasin Caskista syömään. Päädyin turistina kaupungin "vanhimpaan pubiin" Mr. Thomas' Chop Houseen. Ihan kiva mesta se oli, hinnoissa tuntui olevan ehkä vähän turistilisää kyllä. Paikka on myös selkeästi enemmän ravintola kuin pubi, vaikka siinä pubimaisempikin etuhuonekin oli.

Chop Housen lähistöltä hortoilin vapaasti assosioiden johonkin suuntaan ja läheltä löytyikin Cafe Beermoth -craft-kuppila. Näin brittioluen perässä paikalle matkustaneelle ikävä kyllä kapakassa oli belgialaisten oluiden viikko. Vain kaksi kuudesta cask-hanasta käytössä. Paljon belgiklassikoita ja mm. Boerenorfin Gueuzea hanatuotteena. Otin sen, harvemmin sitä hanassa näkee. Ei aivan yhtä hyvää kuin ukkoshelteessä janon kehitettyään panimossa paikan päällä edellisvuonna, mutta erinomainen gueuze se edelleen on.

Sivuhuomiona Beermothissa oli yksinkertaisen nerokas ratkaisu vessojen sukupuolittamiseen. Sitä kun heti joku hämähäkinseittiä kasvava paatoskonservatiivi on kauhistumassa muutosta, jos paikkaan tekee unisex-vessat, tai sitten joku transfoobikko kiljumassa jos joku on valinnut vessansa väärin. Beermothissa luki vessojen ovessa sukupuolien sijaan vain, että "pisoaareja" ja "pisoaareja ja koppeja". Siitä voi sitten valita oven, riippuen millaiseen laariin haluaa eritteensä sojottaa. 

Paluumatkalla hotellille pistäydyin vielä yhdellä City Armsissa, jonka supermukava takahuone oli illasta täynnä, mutta seisomapaikallakin pubi oli mukava.

------

Stockport ja Manchesterin panimoita

Seuraavana päivänä otin suunnaksi Stockportin, pienempi kaupunki vartin junamatkan päässä, osa Suur-Manchesteria. Stockportissa on Robinson's -panimo, jonka myymälässä ajattelin käväistä ja muuten vähän ihmetellä paikkaa kun se kerran siinä lähellä on. Robinsonshan tunnetaan nykyään eritoten Iron Maidenin Trooper -oluen tekijänä. Maailmanlaajuisen levityksen saanut hevikalja käsittääkseni suorastaan pelasti panimon aikoinaan. Panimokierroksia se ei enää järjestä, eikä sillä ole panimon yhteydessä pubiakaan ja johonkin korona-aukkoon on kadonnut muukin vastaava. 

Majava haluaa teidän tietävän, että hänestä on tehty hattu 1800-luvulla.

Oli vielä aamu, ja piti tappaa vähän aikaa, joten käppäilin asemalta ensiksi paikalliseen hattumuseoon. Kaupunki kun on hattutehtaista tunnettu. Niche-museot ovat aina hauskoja, niin tämäkin. Suosittelen. Sen perään käväisin vielä katsastamassa vanhan keskustan, joka on varsin nätti käveltävä. Törmäsin siellä niin nerokkaasti nimettyyn baariin, että oli pakko käydä kahvilla. This Godless Placen kahvi oli ihan hyvää, baarina sen sijaan vähän liian menomestan oloinen. Illalla varmaan rasittava paikka, jos vuosikymmeniä on takana yli kolme ja promilleja veressä alle kaksi.

Tornimainen Unicorn Brewery -nimellä tunnettu Robinsonsin panimorakennus nousee mäkisen kaupungin ylle ja löytyy varsin helposti. Siellä sitten ei kannatakaan käydä, koska ei se myymäläkään oikein mitään mielenkiintoista tarjonnut. Pöh.

Kävin juomassa yhden Unicorn -golden alen panimoa lähimmässä Robinsonsin pubissa, Red Bullissa. Nimestä huolimatta sieltä ei saanut siipiä, mutta ihan mukava pubi se oli. Landlady iski kovasti juttua tiskillä ja kehotti menemään terassille taakse. Terassi olikin rauhallinen, mutta niin oli koko kaupunkikin tähän aikaan päivästä. Keuhkonsa pilannut raksaduunari tuli aikaiselle lounaalle erittämään erinäisiä limoja naapuripöytään. Seurasin räkimistä vartin ja mietin josko tästä takaisin Manchesteriin...

---

Stockportin juna tuokin sopivasti Manchesterin Piccadillylle, josta kävelymatkan kaakkoon päin löytyy kasa craft-panimoita. Niistä tunnetuin ja luultavasti paras on hazyistaan tunnettu Cloudwater.

Cloudwaterille kävellessä ohittaa putken ns. railway archeja eli korotetun rautatien kaarien alla olevia tiloja, joista on Briteissä tullut suorastaan kliseinen paikka pienpanimoille. Kuuluisin on Lontoon Bermondseyn "olutmaili". Tässäkin panimoita on kaksi, mutta niihin myöhemmin.

Pilvistä alkoi ripeksiä vettä. Sitä oli hyvä paeta pilvivesi-panimoon. Cloudwater on tavallaan pienteollisuusalueella, mutta kaupunkiin nähden varsin keskisellä sellaisella. Oikeastaan aika outoa, että moisella sijainnilla on tällaisia halleja. Toisin kuin keskiverrolle craft-panimolle, jonne mennessään joutuu ottamaan kolme julkista junalaitetta alueelle, jossa kävellessään miettii tuleeko kaikkien munuaisten kanssa kotiin, Cloudwaterille kävelee keskeiseltä rautatieasemalta vartissa.

Panimon anniskelutilat ovat yläkerrassa. Avara valoisa tila, josta näkymät tynnyrikypsytysalueelle. Ei onneksi aivan yhtä epämiellyttävä kyhjötysmesta kuin saman panimon Lontoon taproom, mutta kyllähän täällä näkee aivan liian kirkkaasti muut ihmiset, toiveensa, pelkonsa ja tulevaisuutensa.  Ilokseni tiskiltä löytyi myös cask-hana ja panimon paitakauppa nurkassa möi myös iso-läski-koon paitoja. Ruuaksi tarjolla pizzaa.

Cloudwater on hazystaan tunnettu ja siihen panimon nimikin viittannee. Kun panimolla suoraan juo niin onhan se herkullista. Otin talon "table beerin" ensin ja toiseksi "exclusive" caskissa oli tarjolla Those are the days - APA. 4% olut aiheutti sielussa spontaania huokailua. Ihanaa tavaraa.

Tiskillä oli vähän liian innokas äijä iskemässä juttua. Kehui, että Salfordissa olisi joku craft-pubi, jossa on "tosi hulluja oluita". "Crazy beers, crazy stouts!". En viitsinyt hiiltää tilannetta sanomalla, että arvostan enemmän hyvää kuin hullua. Jätin äijän mesomaan ja siirryin seuraavaan panimoon.

Track on sitten vastapäätä. Taproom maan tasossa, vähän karumpi ja vähemmän laitettu. Jämäkämmin panimolaitteiston lomassa. Track on ollut itselleni aina vähän ylihypetettyä Cloudwateria mieluisampi kokemus oluiden puolesta. Cloudwater on toki erinomainen, mutta jotenkin Trackin oluet ovat toimineet vieläkin paremmin. Otin taproomissa Multiply -nimisen hazyn, joka on ensiluokkainen. Sen ihmeempää fiilistä panimosta ei kuitenkaan jää. Loistava pulju se kuitenkin on, jos ei ole tuttu.

Paluumatkalla taas niiden ratakaarien ohi. Tällä kertaa menen sisään. Sureshot Brewing. Luulin tätä logon ja nimen takia kahvipaahtimoksi ensin. Panimon puolelta taproomiin soi Danzig, josta pisteet. Baari ja oluet itsessään ovat kuitenkin harvinaisen unohdettavia. Seuraavaan.

Parin kaaren päässä naapurissa on Balance Brewing & Blending, joka on vähän mielenkiintoisempaa menoa. Panimo tekee villihiivaoluita ja hapanolutsekoituksia, suht villisti maustaen. Paikalla on jonkinlainen seurue, josta en ottanut tolkkua olivatko ne firman tiimipäivällä vai jollain turistikierroksella. Ei mitään olutharrastajia, jokainen maistiainen tuntuu arveluttavan ja ihmetyttävän. Hyvä meininki.

Mieleeni tulee tarina, kun olin joskus takavuosina menossa töissä johonkin tilaisuuteen ja silloisen firman myyjä oli kuskina. Oli pitkä matka ja oluet tulivat puheeksi jossain vaiheessa. Olin muistaakseni silloin menossa Brysseliin ensi kertaa. Äijä kertoi käyneensä siellä "jollain perinteisellä panimolla", joka paljastui Cantilloniksi. Myyjänretku ilmoitti mielipiteensä maailman arvostetuimmasta hapanoluesta: "Siis hyi saatana millaista kaljaa! Ja vitun kallista!" Makuja on moneksi.

Vähän Balanceen sisään astuessa huolestutti kun koko taproom tuoksui tunkkaiselle kellarille. Onko manchesteriläisessä rautatieholvissa hyvät villihiivat? Otan hanasta "birthday 24 blend" -nimisen oluen. Villi on, on happamuutta, on brettan kaikuja. Löysä, mutta raikas ja syvää kompleksisuutta löytyy kuitenkin. Kaipaisi hiilaria ja pirteyttä. Tavallaan raaka-lambicin fiilistä. Ihan lupaava olut, muttei kovin hyvä tässä kunnossa.

Balancella sai pizzaa. Niin myös Sureshotilla, Trackilla ja Cloudwaterilla. Mikä helvetin juttu tämä on? Onhan pizza hyvää, mutta eikö nyt jumalauta yksi panimo voisi erottua muista tarjoamalla vaikka... tacoja? Jotain. 

---

Panimojen kierroksella kun olin niin päätin pienen hotellibreikin jälkeen illasta jatkaa etsimään Marblen panimon taproomin Salfordista. Sinne ajelee ratikalla hyvän tovin, mutta lähellä on myös pieni Hideaway Brewing sekä perinteikkäämpi perhepanimo Hydes. Matkalla voi ihastella Castlefieldin alueelle nousevia ja nousseita pilvenpiirtäjiä. Kalasataman tökeröiden peltikyrpien juurella asuvana haikailen, että tekisipä joku Suomessakin joskus hyvännäköisiä korkeita taloja.

Hidewayn baaripanimossa on jotenkin muovinen pseudo-americana meininki. Onhan kadun nimikin tietty Kansas Avenue, mutta en odottanut, että tuntuisi ihan näin Kansasilta. Join yhden pienen amber alen, joka oli aika heikko esitys. Tunkkainen ja lötkö. En jäänyt ihmettelemään touhua pidempään. 

Hydes puolestaan on niin vanhan koulun real ale -panimo, ettei siellä mitään pubia panimolla ollut, kun olut myydään oikeisiin pubeihin. Kävelin siis ohi. Kaiken lisäksi panimo on rakennuksenakin uusi moderni teollisuustylsyys. Hydes on muuttanut siihen vain reilu kymmenen vuotta sitten Moss Sidesta, jonne jäi komeampi viktoriaaninen panimo.

No mutta Marble on hyvää ja niillä on taproomikin! Tiesin sen, tämä oli suunniteltu ja mietitty vierailu. Ikävä vain, että en ollut tarkastanut aukioloa reissun suunnitelun jälkeen. Siellä kun oli jokin tilapäinen tilanne ja taproom kiinni. Olipas aivan helvetin turha reissu. Löntystin takaisin ratikalle. Ei paljon kiinnostanut jäädä etsimään baaria missä oli "crazy stouts". Salford on paska maa.

----

Kaupunkiin päästyäni jäin Oxford Roadin pysäkillä pois. Lähellä oli panimokierroksen lopettajaksi sopivasti Bundobust, josta olin lukenut maininnan David Jesudasonin Desi Pubs kirjasta. Kyseessä ei varsinaisesti ole desi pub, ainakaan Jesudasonin kriteerien mukaan, mutta kuitenkin tavallaan moderni ketjuversio aiheesta. Toisin sanoen panimopubi, joka tarjoilee intialaista ruokaa. Tai intialainen katuruokaravintola, jossa on panimo ja olutta. Miten päin sen nyt haluaa ajatella. 

Joka tapauksessa ydinkeskustassa varsin isoon tilaan tehty juttu, josta on tullut pohjoisessa käsittääkseni pienimuotoinen ilmiö viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ketju on lähtöisin Leedsistä ja se löytyy myös Liverpoolista. Manchesterissa on myös toinen piste Piccadillyn aseman lähellä. Tämä keskustan panimopiste on avautunut 2021. Muissa pisteissä siis ei omaa panimoa.

Ovella jo törmää kypsytystankkeihin ja sisällä avautuu pitkien pöytien täyttämä sali, jossa istutaan korkeilla jakkaroilla. Mesta on todella hektinen ja meluisa perjantaina alkuillasta, eikä kaikuva sali auta asiaa, mutta jotenkin hektisyys sopii kokonaisuuteen ja tilaan. 

Värikäs menu hämmentää hetkisen, mutta peli selviää sitten: Listassa on kolme saraketta, josta suositellaan tilaamaan yksi jokaisesta. Lisäksi on snäksejä ja leipiä ja sen sellaista. Listaa ihmetellessä muistan ensiksi, että niin tosiaan tämähän on täysin vegetaarinen paikka ja toiseksi tajuan, että hei tässähän on näitä ruokia mitä olen saanut aiemmin vain kaverin intialaisen vaimon tekemänä. Bundo chaat! Bhajeja! Se, että intialaisen ravintolan listassa ei ole yhtään currya, tuntuu tietoiselta valinnalta: Hei, Intiasta saa muutakin. 

Bundobustin brändäys ei ole aivan mieleeni, se on liian harkitun pikaruokaketjumainen neljän toimipisteen pikkuketjuksi. Siksi odotukset eivät olleet hirveän korkealla. Mieli muuttui ruuan tultua pöytään. Todella, todella hyviä pikkuannoksia. Bundo chaat oli rapea, hapan, raikas ja suolainen ja vähän tulinen. Dal muhkea ja lämmittävä. 

Juomaksi tilaamani olut oli erinomaisen raikas ja virheetön. Panimotoiminta vaikuttaakin ihan tavalliselta tasokkaalta craft-panimolta, joka näkyy tekevän aika laajalla skaalalla tyylejä. Tämähän on ihan loistava paikka, tuumin. Ei ihme, että on ilmiö. 

Circus Tavernilla oli oma George Best -teemainen bitter.

Hotellille palatessa tein kävelykierroksen lähiseudulla ja eksyin "Euroopan pienin baari" Circus Taverniin oluellekin. Hyvin mukava parin minihuoneen istuskelupaikka.

---

York

Seuraavana päivänä suuntasin Yorkiin. Helle puski päälle ja äänekäs rouvaseurue junassa nauraa hohotti skumppapullojen poksuessa auki tasaiseen tahtiin. Mietin, että mihinkähän kesähäihin siinä matkataan, kun viimeistään Leedsiä ohittaessa tuli selväksi, että joko kyseessä on vähän helvetin isot häät tai jotain aivan muuta. Junan nimittäin puski aivan tupaten täyteen ykköset päällä oleva kansa, jolla suurella osalla oli jo tätien esimerkin mukaisesti etkot käynnissä.

Yorkin asemalla ulostuin junasta hienostolauman kanssa. Vastassa oli busseja, joissa luki "Raceground". Jahas, laukkakisat. No se selvittää. Olisi edes yksi kukkahattuinen täti-ihminen juonut Pimm'siä, tuota Britannian Gambinaa**, niin olisin arvannut jo junassa.

Yorkista tuli Juomapostiin pubikierrosjuttu ja luultavasti se pöllähtää nettiinkin taas joskus myöhemmin (ehkä, kai), niin en viitsi tässä toistaa itseäni liikaa.

Sen toistan kuitenkin, että York osoittautui pubikiertelyyn mukavaksi. Se historiallinen keskusta kun on aika mukavan kokoinen, eikä mikään suurkaupunki. Brew York -craftimökin on varsin jees.

Juomapostin jutun ulkopuolelta piipahdin majataloni lähistöllä olleessa Old Grey Mare -pubissa pääasiassa syömässä. Aasialaista sapuskaa ja pubikin vaikutti ihan kivalta. Ko. iltana olin tosin harvinaisen puhki lyhyen, mutta ankaran lämpöaallon toimesta. Ullakkohuoneeni oli valehtelematta kuin sauna. Siellä oli päivän porotuksen jälkeen arviolta 45 astetta lämmintä, ellei enemmän. Vettä meni aivan kosmisia määriä.

Muuten voin suositella kaupungista rautatiemuseota, Englannissa piisaa sen alan historiaa keskivertoa enemmän. Olutta rautatiet eivät tarjonneet. Lisäksi jutussakin mainitsemani päivämatkan päässä oleva Knaresborough on ehdottomasti vierailun arvoinen. Ei olutmielessä, mutta kylä on todella kaunis ja siellä on kiehtova kivettävää vettä valuvan "noitaluolan" puisto ("Englannin vanhin nähtävyys"), jossa kävellä.

Helteen loppuessa siirryin pohjoiseen Hartlepooliin ja sitten Liverpooliin. Niistä myöhemmin lisää.

----------------

Lisähuomio: Road to Wigan... eiku siis tie Mashamiin.

Melko lähellä Yorkia olisi ollut Mashamin pikkukylä, joka kuului suunnitelmiini alusta asti vahvana optiona. Siellä kun on yksi lempibrittipanimoistani eli Theakston ja sen lisäksi vielä saman suvun musta lammas Black Sheep Brewery, joka ei ole hassumpi sekään. Sinne on vain ilman omaa autoa vähän hemmetin vaikea mennä, koska junalla Yorkista pääsee vain parin kymmenen kilometrin päähän Thirskiin tai Northallertoniin joista taas ei kulje mitään välinettä perille. Kylään menee tyyliin kaksi bussia Riponista, jonne pitäisi myös etsiytyä bussilla. Bussit ja autot ovat epäluotettavia ilman raiteita liikkuvia vehkeitä, jotka voi mennä ihan minne sattuu, niillä ei pidä ulkomailla ajaa kuin pakon edessä.

Olin Yorkin helteiden jälkeen niin nuutunut, että jätin bussisompailun suosiolla välistä ja panimot käymättä. Onneksi Theakstonia sai Yorkissa joka toisesta pubista, niin Old Peculierit, Mildit ja Bitterit tuli juotua.

Jos joku haluaa sinne Mashamiin Yorkista kuitenkin mennä, niin jaan nyt reittiselvitykseni tuloksen: East Yorkshire Buses -firman bussi nr. 84 menee väliä York-Ripon ja Dales Bus -firman bussi nr.159 kulkee väliä Ripon-Masham. Ja sama toiseen suuntaan. 

Näillä voi yhdistellä esim. tällaisen päivämatkan:
9.37 York -> 10.40 Ripon (EYB 84) 
- tunti sluibailua Riponissa -
11.40 Ripon -> 12.15 Masham (DB 159)
-viitisen tuntia Mashamissa pariin panimokierrokseen-
17.32 Masham -> 18.01 Ripon (DB 159)
-vaihto Riponissa-
18.24 Ripon -> 19.27 York (EYB 84)

Tämän selvittämiseen meni kesän alussa Yorkshiren bussifirmojen 1880-lukulaisilla verkkosivuilla aivan liian kauan aikaa. Olkaa hyvä, toivottavasti tästä on jollekulle hyötyä. (Kesäaikataulut ja sunnuntait voivat vaikuttaa asiaan, mutta ehkä bussinumerot edes pysyy. Tai niin, siis itse asiassa kesällähän pääsee juurikin sunnuntaisin Yorkista bussilla suoraan Mashamiin, mutta arvatkaa onko ne panimot auki sunnuntaina...)

---

*Tässä on nyt käveltävä varovasti, kun hesarin toimittajan taannoinen kolumni brittipubien hienoudesta ja kotimaisten huonoudesta oli niin käsittämättömän näköalaton ja puusilmäinen, että siitähän otti nokkiinsa vähän kaikki. Käymällä briteissä ylemmän keskiluokan pubissa perhejuhlissa päivällä ja vertaamalla sitä Suomessa johonkin lähiöräkälään illalla on kyllä niin käsittämättömän räikeää rusinan poimintaa pullasta, että en kehtaisi itse kirjoittaa. Kolumnia lukiessa lämmöllä muistelin Dublinin nukkumalähiössä asuessa kotini lähellä ollutta varsin räkäistä pubi/yökerho-komboa, joka oli välillä monta kuukautta kiinni koska siellä oli huhujen mukaan ammuskeltu. Sinne olisi varmaan mielellään kutsunut hääjuhlan, kun ei ollut "keskiverto, tahmainen suomalaiskapakka".

**Mitä? Rouva Bouquet jos haudan takaa (kippis vain Patricialle) epäilee, niin rouva on hyvä ja ottaa vain ja maistaa vierekkäin Pimm'siä ja Gambinaa niin aika lähellä kuulkaa ovat toisiaan. Molemmista saa muuten tehtyä Camparin kanssa aika paskan negronin, mutta vähän niinku negronin tapaisen kuitenkin. Ja vähän paskakin negroni on parempi kuin ei negronia.

Turha englanti päähän koppaa kuin musta kuolo Kiven Allua.

Työpaikkani toimisto on Pasilan Tripla-kompleksissa, joka on turhanpäiväisen englanninkielen pahimpia pesäkkeitä. Ensinnäkin mestan ostoskeskuksen nimi on Mall of Tripla, koska miksei olisi, sijaitseehan se Pasitownissa. Sen kerrokset on onnistuttu nimeämään vielä viisitoista kertaa nolommin tyyliin Little Manhattan, Nordic Avenue ja Food Market. Kaikkein räävittömin oli kauppakeskuksessa majoittanut suomalaisen musiikin museo, jonka nimi oli tietysti Fame. 

Joka kerta kun Triplaan menee sisälle tekee mieli huutaa, että mikä saatana teitä vaivaa, eikö teitä hävetä?

(Asun myös Kalasatamassa lähellä kauppakeskus Rediä, joka sentään on ottanut varsinaisen nimensä merimiesslangista, joka vielä hyväksyttäköön, mutta sinnekin tuli ruoka-alue, jonka nimeksi keksittiin aivan käsittämättömän väsynyt Food Port, vaikka Palasatama -täydellisyys olisi ollut vain kirjaimen päässä.)

Englantia käytetään, koska se on jotenkin muka vielä 2020-luvullakin siisti juttu ja/tai koska ei jakseta hakea kotimaista sanaa sille mikä on mediasta tai internetistä opittu. Irstain esimerkki oli taannoin hesarin jutussa ollut ravintolan pitäjän kommentti, että ei voi ihmisille myydä annosta nimeltä tahmeat siivet, joten laitetaan sticky wings, joka on jumalauta sanatarkka käännös. Se on tismalleen sama asia, mutta suomeksi se kuulostaa muka jotenkin rumalta. Englanti kuulostaa kai aina joltain laulun sanoilta ja ylemmältä Shakespearelta sitten, kun ei tarvitse mietitä mitä sanat oikeasti tarkoittavat. 

Lahoimmat puupäät lähtevät nykyään iltaisin dinnerille. Hyi he-le-vet-ti.

Tästähän on valitettu vähintään 60-luvulta saakka, mutta valitetaan lisää. Suomen kielen käytöstä motkottaessa saa tietysti jonkun englantia osaamattoman, englantivastaisen tai pahimmillaan kainalotuulettaja-äärikonservatiivin leiman, koska nykyään mitään keskustelua ei voida käydä kohtuudella. 

Tarkennetaan nyt tähän vielä, että en vihaa englantia, päinvastoin olen rakastanut sitä yli 35 vuotta. Käytän sitä työssäni päivittäin, työkaverit kun ovat monesta eri maasta. Sen puhuminen, kirjoittaminen tai ymmärtäminen ei tuota ongelmia. Englanti on upea kieli, etenkin sen sanavaraston rikkaus on jotain käsittämätöntä ja kadehdittavaa. Joskus sitä on pakko, tai järkevää käyttää myös suomen kanssa. Sen sekoituksen kun voi tehdö ihan kauniistikin ja tarkoituksella. 

Kökön englannin tarpeeton viljeleminen suomen seassa on kuitenkin yhtä paljon rikos englantia kuin suomea kohtaan. Ja kainaloni pidän raikkaana deodorantilla, kiitos.

Olutpuolella näkee tietysti myös paljon englannin käyttöä. Joskus sille on paikkansa, mutta sekaan mahtuu aika paljon turhaakin. Käydäänpä läpi pari ongelmallisinta.

Craft

Tuskailin craft-sanan käyttöä kirjaa tehdessäni ja päädyin lopulta aloittamaan koko opuksen selittelemällä sitä. Craft on hirveän hankala termi englannin kielessäkin. Pete Brown päätyi kirjoittamaan aiheesta kokonaisen kirjan, koska on niin vaikea sanoa mitä se oikein tarkoittaa.

"Craft beer" kun tarkoittaa sellaista usa-lähtöistä olut... juttua, jolla on tietty kuvastonsa ja tunnelmansa. Joskus se oli konkreettisempikin termi, viittasi kokoon tai omistajuussuhteisiin, mutta nykyään se ei tarkoita juuri mitään helposti sanoiksi puettavaa. Se on vähän niin kuin rock'n'roll, joka voi tarkoittaa just tietynlaista pääasiassa 1950-luvulla tehtyä musiikkia tai sitten vain railakasta elämänasennetta johon kuuluu huonosti istuva bändipaita ja sammuminen ruotsinlaivan saunaan.

Suomessa ei ole vastaavaa termiä. Pienpanimo, käsityöläisolut, jne. viittaavat johonkin sinnepäin, mutta eivät oikein saavuta sitä mitä haetaan. Vievät vähän harhaan. 

Craftiin kun kuuluu epämääräinen craftimäisyys. Lammin Sahti on pienpanimo ja tekee käsityöläisolutta. Olarin Panimo, Fat Lizard ja Tuju ovat niin ikään pienpanimoita ja tekevät käsityöläisolutta, mutta ovat myös selvästi craftiä, mitä Lammilla ei olla eikä varmaan halutakaan olla, paitsi jos sillä saa myytyä vähän lisää sahtia ulkomaalaisille. 

Rajoja on hankala vetää. Sanassa on lisäksi suomenkielisessä tekstissä vielä jotenkin kevyesti eri sointu kuin englanninkielisessä. Tai minulle ainakin on. En osaa selittää, otan esimerkin: Onko Takatalo & Tompuri craft-panimo? Suomeksi tavallaan ei, englanniksi ihan selvästi kyllä. Pirustako sen tietää. Ihan päätön sana, tulkinta on puhtaasti tunnepuolen asioita.

Joka tapauksessa tämän takia craftille ei ole hyvää suomennosta, joten pakko sitä on käyttää sellaisenaan jos on tilanne, jossa suomenkieliset termit eivät riitä asiaa kuvaamaan. Yleensä pyrkisi olemaan käyttämättä noin läpipaskaa sanaa, mutta minkäs teet. 

Sinällään sitä ei niin pitkään ehkä tarvitse käyttääkään. Craft beer -meininki on kuitenkin jo pahasti hiipuva juttu. Craft ei syntynyt eikä kuollut 2010-luvulla, mutta ennustan, että joskus 2040 craft-olutta muistellaan nimenomaan 2010-luvun ilmiönä, vähän niinkuin tukkaheviä kasarilta, hippejä 60-luvulta tai tissibaareja lamavuosilta. Erilaiset oluet tai pienpanimot eivät mihinkään (kokonaan) hävinne, mutta niille tulee joku uusi sana ja kuvasto uusien sukupolvien myötä.

Oluiden nimet

Tämä on kohta minkä voin katsoa tavallaan läpi sormien. Kyseessähän on erisnimi. Mikä minä olen tuomitsemaan jos umpihämäläinen perhe antaa lapselleen nimeksi George eikä Yrjö tai umpisavolainen panimo oluelleen nimen Black Loon eikä Musta Kuikka.

En tuomitse, mutta en kyllä aina ymmärräkään. Etenkään jos panimo ei ole koskaan käynyt edes festareilla Suomen ulkopuolella, niin mikä on se yleisö mitä varten oluen nimi piti vääntää englanniksi? 

Tavallaan ymmärrän englanninkieliset oluen nimet jos halutaan luoda brändimielikuva esim. amerikkalaisuudesta. (Näinä päivinä en tosin ymmärrä miksi kukaan haluaisi sellaista mielikuvaa luoda.) Joskus kyseessä voi olla tietysti myös sanaleikki, kuten kuvassa näkyvä Tit-oluen pikkulintu-tissi -vitsailu, joka ei yksinkertaisesti toimi suomeksi. Sanaleikki saa aina vihreän valon.

Mutta kun harvalla pienemmällä panimolla on näin harkittua brändin rakentamista tai Tuju-tason sanaleikkejä. Yleensä niitä nimiä tunnutaan lätkivän ihan miten sattuu, niin ei se tuppaa kovin hyvältäkään näyttämään. Yrittäisitte nyt vähän. 

Oluttyylien nimet

Oluttyylien nimissä minusta on aivan hyväksyttyä, jopa suotavaa mennä oluttyylin alkukielen mukaan vaikka panimo olisikin kotoisin ihan muualta. Alkukieli ei tosin välttämättä ole englanti. On useita tapauksia, missä sama tai hyvin samankaltainen termi sanottuna eri kielillä tarkoittaa eri olutta. Esimerkkinä vaikkapa brown ale ja brune. Molemmat olisivat suomeksi ruskea olut. Samoin vaikkapa helles, blonde, pale ja svetle tarkoittavat kaikki vaaleaa, mutta kun käyttää alkukielistä sanaa, tietää heti tarkemmin missä mennään. Ajattelen itse niitä ikään kuin erisniminä*.

Suomeksi voi toki puhua aina belgialaisesta ruskeasta alesta tai tsekkiläisestä vaaleasta lagerista jne. jos alkuperäisiä termejä ei halua käyttää tai muuten sopii pirtaan, mutta onhan ne vähän kömpelöitä noin pitkänä.

Tämä tosin olettaa, että tyyli on jokin vakiintunut nimeltään. Panimon itsensä keksimiä "tyylejä" voi käyttää ihan suomeksikin, jos nyt kerran suomessa sen "tyylinne" muka keksitte.

Sen sijaan sitä järjettömyyttä en ymmärrä, että kotimainen panimo lätkäisee tölkin kylkeen vaikkapa belgian brown ale. Suomalainen panimo, belgialainen tyyli. Englannin kieli ei liity asiaan mitenkään. Lopettakaa jo.

Lisämääreet ja muut vastaavat

Tyylin nimen sijaan kaikenlaiset lisämääreet sen sijaan eivät välttämättä tarvitse englantia. 

Tottakai jenkkipanimon tölkissä lukee barrel aged koska panimo toimii englanninkielisessä maassa. En sen sijaan ymmärrä miksi suomalaisen panimon pitäisi sanoa niin, kun on aivan hyvä ja aika kauniskin tynnyrikypsytetty -sana olemassa. Myös double voi aivan hyvin kääntyä tuplaksi, jos nyt siinä voi vielä DIPA:n jne. kanssa heiluttaa vihreääkin lippua.

Tähän (ja edellä mainittuun tyylien englanniksi vääntämiseen) tietysti aina selitellään, että ollaan niin perkeleen kansainvälisiä, että pakko käyttää englantia, vaikka ei koskaan mitään ulkomaille myydäkään.

Äitis oli pakko. Se on valinta. Aika monessa muussa maassa vaikka tuotteet tehdään vientiin, silti käytetään paikallista kieltä. Suomalainen ei vain voi heikolle itsetunnolleen mitään, joten pitää nöyristellä englanniksi, että tykätkää nyt meistä. "Kukaan ei ymmärrä suomea." Mutta flaamia ilmeisesti ymmärtää?

Näissä ei ole aina edes mitään järkeä, kun malli vain otetaan jenkkipanimoilta miettimättä mistä itse asia tulee. Olen aika varma, että jos kotimainen panimo tekee perinteistä saksalaista olutta perinteisellä saksalaisella menetelmällä, niin tölkissä silti paljon varmemmin lukee englannin "decoction" kuin saksan "Dekoktion", puhumattakaan suomen "keittomäskätty" -sanasta. Englanti on vain niiiin lit.

Joten milkshake voi aivan hyvin olla pirtelö, single hop "yhden humalan" ja siitä sessionistakin voi sen ännän poistaa. 

Cask ja keg

Tämä oikeastaan innoitti koko kirjoituksen, koska tämä on hankala tapaus. Cask tarkoittaa englantilaista real ale-tynnyriä**, josta elävää olutta tarjoillaan painovoiman tai käsipumpun avulla. Keg puolestaan on modernimpi tynnyri, josta olut tulee paineistettuna. Noin karkeasti. 

Molemmat ovat suomeksi tynnyri tai oluttynnyri, eikä ole suomenkielistä termiä niitä erottamaan. Tai en ainakaan ole kuullut sellaista. Tämä on todella ärsyttävää, jos pitää jostain syystä tehdä selväksi kummastako on kyse. Tämä menee samaan sarjaan craftin kanssa: En missään nimessä haluaisi käyttää englanninkielisiä sanoja, mutta kun ei ole parempiakaan yleisesti käytettyjä ja ymmärrettyjä. 

Englanninkielinen termi on ehkä vielä caskin kanssa siedettävä kun kyseessä on nykyisin lähinnä englantilainen asia. Keg sen sijaan voisi aivan yhtä hyvin olla vaikka saksan Fass, koska ei keg-tynnyrillä ole kotimaata samalla tavalla. Englannin käyttäminen siinä ei ole erityisen puolusteltavissa. 

Sinällään suomessahan puhutaan yleensä enemmänkin hanoista kuin tynnyreistä. Niinpä keg-olut on toki sulavasti hanaolut, jos ei tarvitse jotenkin tarkentaa eroa. Olisiko cask sitten pumppuolut? Mutta kun ei cask välttämättä vaadi sitä pumppua... niin taas ollaan suossa. En tiiä, saatana. 

Ei. Eipä arvota. Kyllä voi pumppuolueksi kutsua. Sanotte sitten "pumppuolutta ilman pumppua" tai "pumppuolutta pumputta" kun painovoimalla laskette. Jälkimmäinen kuulostaakin aika hauskalta.  Pumppuolut! Tässä nyt on päätetty se! Alatte käyttämään, ettekä valita. 

Ai niin, ei minulla ole auktoriteettia kieleen. Ei kellään ole. 

Taidan lähteä tästä Manchesteriin. Käskille.

---

*Siksi ne varmaan aina lipsahtaakin isolla...

**Samaan hengenvetoon real ale on myös ongelmallinen, mutta se on ongelmallinen englanniksikin, joten yleensä olen vain käyttämättä sitä. Riiliksi voi toki puhekielessä sanoa.

----

AI NIIN.

Loppukaneetti Manchesterista ei ollut vitsi. Olen juuri reissuun lähdössä. Mahdollisesti, ehkä, kai, päivittelen jotain pientä sieltä suoraan Substackin puolelle ihan kokeeksi, joten ota https://vogod.substack.com/ seuraukseen. Pidempää matkaraporttia seuraa sitten jonnekin, joskus. Instassa (@vogod) tietysti jotain hetken paloja.

Suomen Olutseura järjesti kierroksen pariin panimoon, joissa en ollut käynyt ja joihin on hankalahko julkisilla matkustaa, niin hyppäsin toki mukaan. 

Varsinaisena koukkuna itselleni matkassa oli kuitenkin ensimmäinen kohde eli alkoholimuseo Rajamäen Ryyppi*. Paikallahan on toiminut siis Rajamäen hiivatehdas ennen kuin Suomen Hiivaksi muuttunut firma muutti Lahteen. Hiivatehdas on perustettu jo 1800-luvulla ja kasvanut sitten viinatehtaaksi, joka luonnollisesti meni kieltolain myötä valtion käsiin. Viinatehdas toimii Anoran nimissä edelleen alueen vieressä. 

Museo on perustettu jo 1962 ja kuten kaikki alkoholiin liittyvä Suomessa siihen aikaan, se oli tietenkin Alkon museo. Koska alkoholituotteiden esittely julkisesti museossa ihan noin vain kaikelle kansalle oli tietenkin vähintään törkeää pahoinpitelyä vastaava rikos, museo ei ollut vuosikymmeniin auki muuten kuin harvoille ja valituille kutsuvieraille. Suljettuna perustettu museo, kaikenlaista herrakerho-sontaa tässäkin maassa harrastetaan... 2017 museo viimein avautui kaikelle kansalle.

Oudot niche-museot ovat muutenkin parasta matkailua ja vielä kun siihen voi yhdistää toisen harrastuksen eli ruoka- ja juomahistorian, niin mikä sen parempaa. Ryyppi on rakennettu hiivatehtaan kerroksiin ja kierreportaita nousten käydään läpi tehtaan historiaa, alkoholihistoriaa ja ylimmässä kerroksessa viinatehtaan tuotteita. Sivuhuomiona tehdas ei todellakaan ole saavutettava. Siellä ei ole hissiä tms. vaan jyrkät kierreportaat ovat ainoa reitti.

Vahva suositus, jos aihe kiinnostaa. Toki ihan nostalgiahengessäkin voi vanhoja viinapulloja käydä ihmettelemässä.

Do Good Brew

Naapuritalossa onkin sitten sopivasti panimo, Do Good Brew. Pienpanimothan tuppaavat valtaamaan vanhoja teollisuustiloja, joten vanha hiivatehdas sopii toiminnalle ainakin fiilistasolla paremmin kuin hyvin.

Do Good Brew'n alkuperäinen idea oli perustaa panimo Helsingin ydinkeskustaan vanhan Marian Sairaalan tiloihin, sinne Maria 01 -startup-hypettämön keskelle ja suunnitelmaan oli laitettu kai jo rahaakin kiinni. Kaupungin edustaja oli kuitenkin aloittanut neuvottelut sanoilla "pitääkö näitä pienpanimoita joka taloon tehdä", joten voi kuvitella miten asiat siitä etenivät. Rajamäen vanhan hiivatehtaan syövereistä löytyi kuitenkin tilaa. Talossa toimii muutama muukin pieni käsityöyrittäjä "Rajamäen Hiiva" -nimisen yhteisön alla. 

Startup-henkeä hommassa jotenkin on muutenkin, panimoesittely muistutti välillä enemmän pitchausta kuin panimokierrosta. Tekstiä tuli tauotta, isoja nimiä pudotellen. Do Good on nimittäin valinnut tiekseen nichen mitä ei muut Suomessa (tai pitchin mukaan maailmassa) tee: Fokus on huippuravintoloiden viinilistoilla. Michelin-tason mestoille tehdään juuri menua varten räätälöityjä oluita todella pieninä erinä. Suomessa asiakkaita oli jo useampi ja myös Lontoossa ja Virossa. Pitchissä esiintyy todella kovia ravintolamaailman nimiä kuten Fat Duck ja Eleven Madison Park, jotka ovat kyselleet ainakin testieriä jos ei muuta. Muistelen (ehkä väärin?), että Do Goodilla oli jokin hyväntekeväisyyskulma alunperin, josta nimi panimolle, mutta tämä ilmeisesti hylätty kun suunnitelmat ovat muuttuneet.

Ravintoloiden tarpeisiin vastataan tekemällä tosiaan räätälöityjä, käytännössä aina maustettuja oluita. Esimerkeistä päätellen melko villistikin maustettuja. Panimo on tehnyt kuulemma 750 testikeittoa, joka on varsin älyvapaa määrä. Toisaalta Do Good Brew on todella pieni panimo (joskus näki sanaa nanopanimo), joten testejä on helppo tehdä. Testit ovat kotipanimokokoa ja päälaitteistonkin keittokoko on vaivaiset 150 litraa, jolla kuitenkin keitellään kymmeniä tuhansia litroja vuodessa. Laitteisto muutenkin näyttää lähinnä kotipanimolta, jolla lähti homma lapasesta. Tulevaisuuden suunnitelmissa oli "henkinen varaus" alakerrassa olevaan korkeampaan tilaan, johon mahtuisi vähän isommatkin laitteet.

Entäs ne oluet sitten? Tervetuliaismaljaksi saatiin kai talon tavallisinta, eli ihan simppeliä maustamatonta höyryolutta. Se ei tuntunut aivan puhtaalta, sen verran kirpakka hedelmä tuotteesta puski läpi, mutta kyllä sen nyt joi ennen kuin viemäriin kaatoi. Maistiaiseksi oli ensimmäiseksi lontoolaiselle Story-ravintolalle tehty prototyyppi raparperi-lakritsi -olut. Saison kai tämän pohjana oli, mutta toisaalta tällaisella maustamisella pohjatyyli alkaa vähän menettää merkitystään. Toiseksi Kozeen Shiwanille tehty lime-pippuri -saison ja viimeiseksi virolaiselle Hiis -ravintolalle tehty tummempi olut, jossa oli käytetty mäntyä kolmessa eri muodossa (neulat, kaarna ja kävyt? muistaakseni).

Raparperi-lakritsi oli ihan hirveän näköinen harmaan valkea liemi. Näytti huonolta kiljulta tai leikatulta spermalta. Ei erityisen kutsuva. Liekö lakritsista johtuva juttu, sellainen pastiksessa ja ouzossa tavattava samentuva reaktio. Tuoksun ja maun puolesta aika lakritsivaltainen ja varsin kirpakka. Voin kuvitella tämän toimivan just tietylle ruualle, mutta sellaisenaan tätä ei kyllä tee mieli juoda. Lime-pippuri -saison oli oluista itsenäisesti toimivin, miellyttävän tasapainoisesti raikkaasti limellä maustettu homma, johon pippuri ja hiivan elementit toi mukavaa ruokaisuutta. Mäntyolut oli myös selvästi aika vahvasti ruualle täsmätty. Se ei ollut niin raju kuin lakritsiolut, enemmänkin vähän pliisu, vähän niin kuin usein parhaat ruokaparitusviinit ovat itsenään aika eleettömiä. Varsin mäntypuinen olut toki oli, kevyellä leipämaltaalla. Mausteet oli ihan tyylikkäällä tasolla, ainoastaan lakritsiolut oli vähän liikaa itselleni, mutta en toisaalta välitä anis-lakritsisista alkoholeista muutenkaan.

Mielenkiintoinen kulma panimotoimintaan kieltämättä, toivottavasti homma oikeasti toimiikin. On jotenkin hauska ajatus, että maailman huippuravintolat tilaavat oluensa rapistuvasta Alkon hiivatehtaasta Nurmijärveltä. Toisaalta sitten toivoisin, että räätälöityjen makuoluiden sijaan ravintolat oppisivat ennemmin parittamaan myös tavallisempia oluita ruokiensa kanssa, niinhän viinienkin kanssa tehdään. Tuskin ravintolat soittelee Burgundiin, että maustakaapa erä punkkua kanankoivilla ja merilevällä.

Temperance Brewing

Rajamäeltä matka jatkui Hämeenlinnaan, jossa toimii Temperance Brewing. Ei olisi ikinä arvannut, mutta tämä craftpanimo toimii vanhassa teollisuuskiinteistössä. Tällä kertaa Kantolan teollisuusalueella, jossa on toiminut mm. omassa taloudessani kovaksi huumeeksi luokiteltavaa cream crackeria valmistanut Kantolan Keksi. Orkla-konserni tosin on vienyt Kantolan nimellä myytävien tuotteiden valmistuksen ulkomaille. Nykyään alueella toimii itsenäinen Vanajan Keksi.

Temperancesta oli viime vuonna kova hype. Perustajat ovat alalla kokenut pariskunta: Olarilla olutta useamman vuoden olutta pannut Micky Alexander ja Pienellä työskennellyt Marietta Kuivanen. Hämeenlinna-kytkös syntyi kai vain siitä, että siellä oli sopivat tilat tarjolla ja toisaalta kaupungissa ei ollut panimoa**, joten tilausta ehkä olisi. 

En nykyään jaksa enää juosta uutuuksien perässä entiseen malliin ja niinpä ensimmäiset Temperancen oluet mitä näin, olivat hazy IPAa muistaakseni Olarin vierashanassa (tai ehkä Juovassa?) ja sen vuoksi itselleni tuli välittömästi vähän kyyninen vastareaktio hypeen, että hohhoijaa taas näitä. Ei kiinnostanut sinkoilla tuotteiden perässä. "Kaikki" ylistivät panimon naapurijärven mukaan nimettyä Katuma Pilsiä. Panimolla oli kuulemma lager-projekti ja tarkoitus tehdä laajalti lagereita. Ostin pilsiä jostain ja sain ilmeisesti huonon tölkin, koska olut oli samea ja vähän jälkikäyneenkin oloinen epämiellyttävä ja tyly. Ihmettelin jo, että ovatko kaikki menneet ihan hypestä sekaisin, koska eihän vika minussa voi olla. Ajattelin, että pitää koettaa taas joskus kun sattuu tielle.

Noh, juuri viikko ennen panimoreissua satuin Ruoholahden One Pintiin ja kaveri otti Katumaa hanasta. Kehui vielä. Annoin toisen mahdollisuuden ja sehän oli aivan helvetin hyvää! Alkoi kiinnostamaan.

Temperancen naapurissa toimii mahtava Keskiaikapuoti, joka pyörittää myös keskiaikateemaista tilausravintolatilaa/kahvilaa Tupsukorvan Kievaria, johon panimo istutti kiertäjät aluksi. Vanhana roolipelaajana ympäristö puhutteli. Tila oli myös miellyttävän hämärä, eli surkea valokuviin, mutta tunnelmallinen. Maistoimme tuopilliset Katuma Pilsiä tölkistä (tällä kertaa tölkki oli kunnossa) samalla kun Marietta kertoili panimosta.

Panimon puoli vaikutti hyvin tyypilliseltä pieneltä panimolta, verrattuna edelliseen. Melko pieneen tilaan oli saatu laitteisto varsin toimivan oloisesti sopimaan. Laitteet olivat Nolla-ravintolan peruja ja olivat olleet grillinsavusta mustia tullessaan. Nyt rosteri toki kiilsi. Panimo tuottaa olutta kegiin, tölkkiin ja, haluan painottaa ja ylistää, myös caskiin. Ikävä kyllä cask-tuotteita ei päässyt maistamaan, mutta Hämeenlinnan Birgerissä olisi. Tölkityskoneen kanssa oli ollut ongelmia ja oli opittu, ettei saumainta kannata hankkia Kiinasta. Tilassa oli kasvunvaraa varsin vähän, mutta Temperancella ei ollutkaan suunnitelmia mihinkään maailmanvalloitukseen vaan tarkoitus on toimia ensi sijassa lähialueen paikallisena panimona.

Erikoisesti Temperance kertoi hankkivansa myös maltaansa ns. oikeasta maasta. Eli esim. pilseille Saksasta ja bittereille Englannista, jne. Yleensä näin tehdään vain humalien suhteen. Eikä ihme, sillä onhan tuo merkittävä lisäkustannus, kun Suomessa toimii kuitenkin suuri Viking Maltin mallastamo. Vikingin maltaita eivät kuitenkaan pitäneet tarpeeksi tasalaatuisina ja oikean makuisina tekemiinsä oluisiin.

Oluita maisteltiin vielä pari lisää. Panimolla on single hop IPA -sarja "Very fond of [humala]", jonka Amarillo-erä oli oikein toimiva. Toisena oluena oli lähdetty haastavammalle linjalle ja tehty ESB, nimeltä Dandy. Haastava siksi, että ESB:tä verrataan aina Fuller'sin kuningastuotteeseen ja aina hävitään. Lisäksi jostain syystä etenkin suomalaisten panimoiden espit ovat aina jotenkin hyvin leipäisiä ja liiankin mallasvetoisia. Brittihiiva ja karamellisuus jäävät sitten leipäisen maltaan jalkoihin ja tyylin olemus häviää. Niin tässäkin. Sinällään ihan maukas ja kotimaiseksi ESBiksi erinomainenkin olut, mutta viljaista leipää hyvin paljon.

Alunperin vähän kyynisen kyllästynyt suhtautumiseni muuttui vähän jo sen One Pintin oluen äärellä, mutta kierroksella se nytkähti vahvasti positiiviseen suuntaan. Oluet olivat erinomaisia ja niin toiminnassa kuin suunnitelmissakin tuntui sellainen kokeneiden tyyppien hillitty charmi. Suuremmalla varmuudella osoitan jatkossa Temperancen hanaa baarissa. 
---

HUOM: Tuopillisen postaukset nyt myös kokeellisesti Substackissa: https://vogod.substack.com/ 
Testaan alustaa jonkun aikaa, mahdollisesti vaihtaen jos se vaikuttaa hyvältä. Tämän vuoden nyt kuitenkin vielä kahdella alustalla rinta rinnan.

---

*Ryyppi eli ryyppy on vanha mittayksikkö. Se on puoli jumprua tai kuudestoistaosa tuoppia, eli vähän reilun nelisen senttilitraa. Tästähän voi laskea, että kun amerikkalainen tuoppi eli pint on 473ml ja tunnetumpi englantilainen (keisarillinen) pint on 568ml niin suomalainen tuoppi on yli 1300ml! Tämä selittääkin miksi erään olutblogi Tuopillisen edustaja on aina niin lihavassa kunnossa. Milloin viimein saadaan perinteitä kunnioittavia kotimaisia tuoppeja ja oluttölkkejä myyntiin näiden epäilyttävien kaukomaiden anglosaksisten lastenmittojen sijaan? Minä vain kysyn. 

**Joku retkellä kommentoi, että onhan Hämeenlinnassa Lammin Panimo. No on, teknisesti tavallaan. Minusta se on kyllä Lammilla. Kuntaliitosten myötä kunnat ovat nykyään välillä niin järjettömän kokoisia, että niistä puhuminen yhtenä alueena ei ole kovin mielekästä. Kysykää vaikka Juankoskelta pitävätkö itseään kuopiolaisina.

En enää muista mistä idea lähti, mutta joka tapauksessa päädyin aloittamaan visiitin St. Albansista. St. Albans on pieni kaupunki Lontoon luoteis-pohjoispuolella Hertfordshiressä. Parikymmentä minuuttia junalla keskustasta tai vähän pidemmin jos tulee suoraan Heathrowlta kuten minä. Nätti historiallinen kaupunki mäen päällä. Kokonaisuutta koristaa suuri katedraali, vanhan luostarin peruja. Kuulemma osa Magna Cartasta on kirjoitettu pitäjässä ja keskellä kaupunkia on taisteltukin Ruusujen Sodissa. Itse asiassa historian puolelta tausta menee aina roomalaisajalle asti: alueella ollutta Verulariumin kaupunkia on kaiveltu esiin ja sitä varten oma museonsakin.

Olut- ja pubinörttiä siellä kiinnostaa ennen kaikkea vanhat pubit. Yksi niistä väittää olevansa suorastaan Englannin vanhin ja lisäksi väitetään, että paikkakunnalla on eniten pubeja neliökilometriä kohti. Se ei pidä paikkaansa, mutta kerrankos sitä väittää. Kaupungissa on myös sattumoisin CAMRAn päämaja, mutta se nyt ei ole mikään vierailukohde.

Lento oli vain tunnin myöhässä, joten perille päästessä oli jo pimeää mutta mukavan lämpöistä Suomesta tulevalle. Jätin kamat hotellille ja paahdoin suorinta löytämääni reittiä "vanhimpaan pubiin". Reitti kulki mukavasti katedraalin puiston läpi, jotta pääsi keskiaikaiseen tunnelmaan.

Ye Olde Fighting Cocks

Pubi on ikänsä puolesta joskus Guinnessin ennätyskirjassakin ollut Ye Olde Fighting Cocks. Se kun väittää olevansa lähes 1300 vuotta vanha, vuodesta 749. Tarkemmin kun asiaa tarkastelee niin sehän on tietysti ihan hölynpölyä, kuten tällaiset väitteet lähes aina. Siksipä sitä ei ennätysten kirjastakaan enää löydy. Pubi onkin vähän sellainen turistinen "vanhin" pubi. Oikeasti 749 on luostarin perustamisvuosi ja paikalla on ollut luostarin kyyhkyslakka, josta vuosi on keksitty pubillekin*. Talo on tuhoutunutkin jo kerran 1600-luvulla ja rakennettu sitten isompana ja parempana. Nykyinen rakennus on siltä ajalta ja on ilmeisesti ollut sekin alunperin kyyhkyslakka, jonka vuoksi pubin päätilalla on erikoinen kahdeksankulmainen muoto. Vasta joskus 1700-luvulla talosta on tullut kapakka ja se on tullut erityisen kuuluisaksi kukkotappeluistaan, mistä nykyinen nimi. Ironista kyllä, "Englannin vanhin pubi" ei ole edes St. Albansissa kuin kolmanneksi vanhin.

Pubi siis valehtelee ikänsä noin tuhannella vuodella. Sattuuhan sitä, pilkkuvirheitä. Keksityistä vuosista ja turistimaineestaan huolimatta talo on joka tapauksessa vain neljäsataavuotiaanakin ihastuttavan vanha ja tunnelmallinen. Kahdeksankulmaisessa päätilassa on matala lähes hiuksia hipova katto, jonka kunnon tummasta pershirrestä tehdyt paksut kattoparrut oikeasti vaikuttavat huolella ikivanhoilta.

Töytäsin välittömästi ovelta tiskille cask-huuli jo väpättäen. Tässä oli oltu maassa melkein kaksi tuntia ja ei vieläkään tuoppi kädessä, kauhea tilanne. Tilasin Timothy Taylorin Landlordia, varma klassikko se. Hinta on Helsingin hinnat päässä edukas 7,5 puntaa, mutta seuraavina päivinä tajusin sen olevan itse asiassa varsin härski turistihinta turistipubissa. Lontoon keskustassakin sai pintin parhaimmillaan reiluun vitoseen. Landlordia vaivasi hieman raaka viheromenaisuus joka toistui myöhemmin aika monessa muussakin caskissa seudulla.

Päätila pullisteli reunoilla erinäisin levennyksin, josta ensimmäisenä suuntasin perälle rappusia alas pitkään hieman kabinettimaiseen tilaan koska päätilassa oli sen verran väkeä. Rikoin paikalla olevien naisten ihmissuhdekeskustelurauhaa ja sain viiltäviä katseita vaikka istuin toisella laidalla muuten tyhjää pitkää huonetta. Häivyin katseiden alta puolivälissä tuoppia takaisin päätilaan, kun sieltä vapautui pöytä. Ruuaksi bangers & mash, tai koska tällaisten pubien pitää näemmä näytellä keskiluokkaisempia gastropubeja, kyseessä ei ole mikään pahainen "banger" vaan "wild boar sausage". Annos oli kuitenkin varsin perinteinen tulkinta makkara-muusista ja olikin hyvä. Otin sen kanssa The Old Man and The Sea - nimisen Maldon Breweryn miedon stoutin. Toimii.

Tyytyväisenä pubitunnelmoinnin aloitukseen, suuntasin annoksen jälkeen seuraavaan paikkaan, takaisin Katedraalin ohi St. Albansin keskustaan.

Seuraavana päivänä pubista sai vähän paremmin selvää ulkonakin.

The Boot

The Boot ja Mad Squirrel St. Albans Tap

The Boot on aivan St. Albansin keskustassa oleva, juuri vierailtua Englannin vanhinta pubia vanhempi pubi. Se on jo 1400-luvulla perustettu. Silläkin on silti vähän kyseenalaiset tarinansa. Ensimmäisessä St.Albansin taistelussa 1455 (Ruusujen Sodan ensimmäinen taistelu) tunnetusti kaatui Somersetin Herttua Edmund Beaufort oltuaan suojassa missäs muussa kuin tavernassa. Koska taisteluja on käyty suoraan The Bootin edessä, ja baari on tiettävästi ollut silloin jo toiminnassa ja se on vieläpä saanut historiaseuralta "Battleground Pub" -nimityksen myöhemmin, sen annetaan ymmärtää olevan juuri se herttuan kuolinpubi. Oikeasti ko. taverna oli korttelin parin päässä ja siitä on jäljellä muistolaatta seinässä.

Kiva muinaistalo The Bootkin tarinoiden heittelyistä huolimatta on. Jälleen matala katto ja valkoista kalkkiseinää. Pubi itsessään on aika pieni tila hevosenkenkänä baaritiskin ympärillä. Tiskin takana kyltti toivottaa tervetulleeksi muut kuin rasistit ja fasistit, eli toisin sanoen kaikki ylipäätään ajatteluun kykenevät ihmiset. Niitä onkin paljon, keskustan mesta on tosi suosittu. Fighting Cocksin rauhaisaan ruokailutunnelmointiin ei pysty, koska puoli kylää on saapunut venähtäneelle after-workille. Löysin yhden paikan baaritiskiltä ja tilasin innoissani Harvey's Sussex Bestiä, yhtä lemppariani. Sekin oli vähän raaka, mutta maukas sentään.

Saappaassa on hyviä ihmisiä

Mesta on niin täysi, että suuntasin muualle melko nopeasti. Tien yli ja kaariportista talon läpi pikkukujalle katedraalin lähistölle ja sieltä löytyy Mad Squirrel -panimon hanahuone. Mad Squirrel on naapuripitäjä Hemel Hempsteadista ponnistava craft-pumppu. Hanahuoneessa olikin kaikki oikein perus-craftisti: modernia ja siistiä. Se oli myös käytännössä ihan tyhjä, minun lisäksi ehkä kolme tyyppiä ja niistäkin yksi oli kyypparin kaveri. Voisi syyttää torstaita, mutta kaikissa muissa pubeissa sai paikkaa hakea, niin ei se oikein selitä asiaa.

Kaunista, mutta pahaa.

Tilaan pintin caskissa olevaa Big Sea -olutta, mietoa west coast IPAa. Virhe. Kaunis tuoppi komealla vaahdolla, mutta jos muut olivat vähän raa'an makuisia, niin tämä oli jo ihan pelkkää asetaldehydiä. Aloin epäillä jo nenääni, mutta tämä oli niin tökerö tapaus, että jätin puolikkaan tuopin pöytään ja läksin etsimään kuulemma kaupungin parasta pubia.

White Hart Tap ja Hare & Hounds

Pienen kävelymatkan päästä kaupungin keskustan kaakkoispuolelta löytyy asuinalueelta rykelmä pubeja. Sadan metrin sisällä on neljä tai viisi kehuttua pubia. Työnnyin ensi töikseni White Hart Tapiin. Se on valittu St. Albansin parhaaksi pubiksi pariinkin otteeseen ja onpa ollut Good Beer Guiden kannessakin 2014.

Ihan oikeasti yritin saada tästä järkevää kuvaa,
mutta kyltin valaistus pimeydessä teki siitä ihan mahdotonta.

Jatkaen paikallista hieman harhaanjohtavaa -teemaa, White Hart Tap mainostaa olevansa paikkakunnan "yksi vanhimmista". Tämä nyt menisi muuten vielä sormien välistä, pubi on 1800-luvun alulta, mutta kun kaupungin pääkadulla on komea 1470 rakennettu Tudorin aikainen majatalo (nykyisin hotelli) nimeltään.... The White Hart. Eikä tällä White Hart Tapilla ole sen kanssa käsittääkseni mitään tekemistä, niin vähän on taas kusetuksen maku suussa.

Pubi lienee suhteellisen vasta rempattu, sisätila oli perinteinen mutta jotenkin silti uuden oloinen. Pieni pubi, jossa oli varsin rauhallista. Caskista sai lemppariani Theakstonin Old Peculieria, joten tietysti sitä sitten. Arvaatte jo varmaan mikä sitä vaivasi, jätin senkin puolitiehen.

Sitä ennen kuitenkin ehdin fiilistellä kapakkia ja ymmärsin miksi se oli niin palkittu. Ihan hemmetin mukava ja kotoisa paikka. Rehellinen korttelipubi, jossa selvästi muutamat naapuruston vakkarit turinoi pöytiensä äärellä. Valoisa olematta ahdistava, lämmin olematta tunkkainen. Asuisinpa naapurissa, ehkä caskitkin on yleensä paremmassa hapessa.

Hotelli oli lähellä ja olin jo lähdössä nukkumaan, mutta matkan varrella oli kolme muuta ryppään baaria, niin kai minä nyt yhdessä vielä. Hare & Houndsin kaunis vanha talo oli remontissa. Se oli sisältä selvästi isompi kuin aiemmat, enkä ehtinyt koko tilaan sen paremmin tutustua. Baarissa oli juuri päättynyt pubivisa ja siellä oli siksi aika hyvin väkeä arki-illan naapurustopubiksi. Otin hanasta Brainsin "The Rev" eli Reverend James bitterin. Aikaa sitten kuopatun Buckley's -panimon hiivalla tehty James Buckleyn tribuutiksi. Uusi tuttavuus muistaakseni itselleni ja varsin hyvä peruslinjan bitter se olikin.

Hare & Houndsissa oli kirjaimellisestikin hounds paikalla, sillä pubissa oli monta koiraa. Isoin mörkö niistä kävi tekemässä nopeasti tuttavuutta, mutta piti muuten huolellisesti katseensa naulattuna toiselle puolelle kulkuväylää. Tuumin, että on hienosti koulutettu koira. Sitten omistaja osoitti, kuinka vakaan tuijotuksen takana olikin kolmen metrin päässä lattialla oleva sipsi. Leppoisan tunnelmallinen pubi tämäkin. Naapurikortteleissa olevat, myös kehutut, The Garibaldi ja White Lion jäivät testaamatta tällä kertaa, mutta vähän jo teki mieli katsella vapaata taloa täältä**. Että tämähän jostain syystä on hyvinkin kodikas asuinalue...

---

Lontooseen

Seuraava aamupäivä meni pettyessä katedraaliin (se oli kiinni, siellä kuvattiin jotain draamasarjaa BBC:lle) ja kulkiessa kamat niskassa jalat puhki Verulamiumin roomalaismuseoon, joka oli sitten taas melko nopeasti nähty kokonaisuus, ja sieltä taas asemalle. Nopea töräys St.Pancrasin asemalle ja sieltä metro Holborniin. Halusin näet käväistä Seven Starsissa kun se puolinäppärästi oli tavallaan matkan varrella.

Seven Stars lienee yksi Lontoon tunnetuimpia pubeja, se on vähän erikoisessa paikassa pikkukadulla valtavan Royal Courts of Justicen varjossa. Olen siellä ennenkin käynyt ja tykkäsin hyvin paljon. Se on hyvällä tavalla vähän rempallaan oleva ja teeskentelemätön mesta. Siellä myös päivystää tunnetusti röyhelökaulurinen kissa, The Governor, jota en viimeksi nähnyt. Tosin siitä on sen verran aikaa, että silloin taisi olla eri kissa. Nyt hetken istuttuani kuvernööri asteli herran elkein tarkastamaan paikalle tulleen turistin ja naapuripöydän syömäseurueen. Hieno eläin! Tosin kotona odotti melkein saman näköinen musta kissa (ilman kauluria) niin olen jotenkin puolueellinen.

Seven Stars oli ennallaan ja yhden Adnamsin jälkeen oli hyvä siirtyä lounaalle lähellä olevaan Cittie of Yorkeen. Ensinnäkin siksi, että kyseessä on todella upea vanha pubi, jossa en ollut käynyt. Toisekseen siksi, että olen kesällä menossa Yorkiin niin tämä on hyvä kenraaliharjoitus.

Cittie of Yorke on Samuel Smith's panimon pubi. Smith'siä johtaa Humphrey Smith, joka on tunnettu eksentrisistä touhuistaan. Viime vuosina ukkeli on keksinyt ohjata pubiketjua omituisin säännöin. Pubeissa ei soi musiikki, niissä ei saa käyttää kännykkää (paitsi maksamiseen), eikä niissä saa kiroilla. Smith myös ilmeisesti kiertelee tekemässä tarkastusiskuja pubeihin ja jos ei ole tyytyväinen olueen tai meininkiin tai joku laitapöydässä sanoo liian kovaan ääneen pillu, niin ukko voi yhtäkkiä päättää pistää koko puljun kiinni. Siinä sitten pubin landlordit ja -ladyt ovat hätää kärsimässä. Ihan protestina ukon älyttömään käytökseen käytin kännykkää pubissa aina kun henkilökunnan silmä vältti. Tosin tuntui, että tuskin henksua niin paljon kiinnosti kun Humphrey ei ollut Tadcasterista sattunut juuri paikalle tuomitsemaan.

Smithin puljuissa on toki paljon hyvääkin. Ketju omistaa todella hienoja historiallisia pubeja, joista tämä Cittie of Yorke on yksi komeimmista ainakin pääkaupungissa. Mahtava tummasta puusta rakennettu vanhan ajan hienostohenkeä hehkuva tila. Lisäksi pubeissa on tarjolla Samuel Smith'sin Old Brewery Bitteriä puucaskeista. Huonona puolena se olikin ainoa cask mitä molemmissa käymistäni Smithin pubeissa oli, kaikki muu tulee kegistä. Tilasin yksinkertaisen makkara-brown sauce-voileivän, joka todellakin oli juuri sitä eikä mitään muuta. Sen kanssa meni toinenkin tuoppi, mild alea kegistä.

Prospect of Whitby ja Captain Kidd

Saatuani kamat hotellille Bethnal Greenillä lähdin ihmettelemään reissun pääpubikohdetta. Sinne matkan varrella oli kuitenkin King's Arms -niminen pubi. Ihan mukava paikka, craft-suuntainen valikoima, mm. Kerneliä löytyi hanoista. Oluet siis varsin hyvällä tolalla, mutta ikävä kyllä sisustus oli kovin moderni ja liian tilava. Just sellainen missä ei oikein tykkää yhtä olutta pidempään istua. Miksi sen craftin pitää sisustuksessa tarkoittaa sitä, että lämpöä ei ole missään ja jos kehtaat sitä vaatia, olet ruma ja huono ihminen?

Siitä sitten sinne pääpubikohteeseen, jonne oli vähän hankala päästä suoraan. Whitechapelin asemalle käveltyään kuitenkin pääsi overground-junaan, joka vie Wappingin asemalle. Siitä kun kävelee puolisen kilsaa koilliseen vanhan satama-alueen, nykyisen gentrifioituneen rikkaiden kerrostaloalueen, läpi, löytää The Prospect of Whitby -pubin. Pubi on legendan mukaan vanha salakuljettajien ja merirosvojen baari ja sillä on pitkä historia. Se on Lontoon vanhin joenrantapubi, jo vuodesta 1520 ja tunnettiin alunperin nimellä The Pelican. Joenrantapubi tarkoittaa sitä, että se on rehellisesti Thamesin rannalla. Toisin sanoen kun vuorovesi on matalalla, voi pubin terassilta laskeutua ihmettelemään joen paljastuneita rantahiekkoja (ja kuulemma niitä salakuljetusreittejä).

Hankalille asiakkaille oli tollainen kiikku rakennettu.

Vuorovesi oli korkealla vieraillessani, joten rannalle ei päässyt, mutta pubi on silti hieno. Vanha kaksikerroksinen ja iso, hieman sokkeloinen mesta, jossa oli myös hyvä terassialue. Jokiparvekkeella rannalle vievä oviluukku varoitti availemista korkean veden aikaan. Vastapäätä näkyi Canary Wharfin pilvenpiirtäjäalue. Ulkona oli vähän turhan viileä seisoksia liian pitkään, joten siirryin yläkerran kauniiseen ruokailutilaan ja fiilistelin. Mahtava mesta, oikein haisi historian tuulilta ja East Endin rikollisilta, oli se totta tai ei. Ei ole turhaan kehuttu paikka. Erityispubinörteille tiedoksi, että pubissa on myös yksi viimeisistä ellei viimeinen kovatinasta (pewter) valmistettu baaritiski. Kaikin puolin uniikki ja upea pubi, ehdottomasti käymisen arvoinen. Juuri sellainen paikka jossa voi antaa mielikuvituksensa lentää aiempiin vuosisatoihin kun merirosvot ja muut nilkit ovat siellä juonineet.

Tuumin minne seuraavaksi. Yksi optio oli Gandalfin eli Sir Ian McKellenin omistama The Grapes noin kilsan päässä ns. väärään suuntaan, mutta edellinen ja tämä päivä veroitti jaksamista. Grapesille kun ei oikein päässyt millään julkisilla, eikä parin kilsan menopaluu innostanut hyvän 15 kilsaa päivän mittaan jo käveltyäni. Olin jo suuntaamassa hotellille takaisin kun sain korvanappiini tiedon Suomesta Peter Tammenheimolta, että Wappingin asemalta toiseen suuntaan oli Samuel Smith'sin pubi The Captain Kidd. Kävin siis tsekkaamassa sen. Se olikin varsin hieno. Tavallaan hyvin samanoloinen perinteikäs jokirantapubi kuin Prospect of Whitby, mutta ei aivan niin aito kokemus jos siitä välittää. Captain Kidd on tehty varastosta pubiksi vasta 1980-luvulla. Hemmetin mukava ja tunnelmallinen merellinen jokipubi se silti oli.

Luovutin viimein oluen kanssa ja läksin hotellille takaisin. Tosin ensin suuntasin reilun tunnin jonotus-syömis-komboon Tayyab -nimiseen punjabilaiseen ravintolaan, jota oli kehuttu. Eikä suotta. Oli ehkä parasta ravintolasta saamaani intialaista ruokaa mitä olen syönyt. Siitä sitten hotellin suuntaan ja sinne päästyäni ajattelin käydä vielä ihmettelemässä pohjoisempana Five Pointsin panimoa, mutta puhelimesta eli kartasta loppui akku ja tuumasin juuri puoli korttelia ennen panimoa, että ei se taida täällä sittenkään olla. Lähdin takaisin, tsekaten Englanti-Albania jalkapallopelin toisen puoliajan melko geneerisessä The Dundee Arms -pubissa.

Sitten viimein hotellille. Oli aikainen aamu luvassa.

Panimoita

Lauantaina nimittäin suuntasin hyvin varhain kohti Pillars Brewerya Pohjois-Lontoossa Walthamstownissa toinen suomalainen oluttuomari völjyssä. Kokeneena Lontoon-kävijänä opastin, että otetaanpa tuo lähempi junapysäkki mistä lähdetään, niin säästetään matka-ajassa. Muuten hyvä, mutta sieltä menevä juna ei mennyt Walthamstowniin, niin juoksuvaihdoksi meni. Aina saa hävetä.

Tuomaroinnin oli määrä alkaa yhdeksältä ja paikalla piti olla jo puoli tuntia aiemmin. Siellä sujuikin kaikki oikein näppärästi ja muutamaa tuntia myöhemmin oli Lager than Lifen kotioluet tuomaroitu. Suomalaisetkin kotipanimotkin siellä pärjäsivät, muuten. Nyt jos jotakuta kiinnostaa miten pääsee tuomaroimaan tällaisiin kisoihin, joihin oikein saa matkustaa ja hotellissa asua, niin kisa ei kustantanut reissusta muuta kuin yhden lounaan. Kotioluttuomarointi on pro-bono -toimintaa. Mukaan pääsee suorittamalla BJCP-sertifikaatin, niin sitten välillä kotiolutkisat huutelevat tuomareita kilpailuihinsa.

Pillarsin panimo itsessään on lageriin keskittynyt nuori craft-panimo. Otin tuomaroinnin jälkeen baarista yhden wieniläistyylisen, eikä siinä ollut paljoa valittamista. Loistava leipäinen puolitumma lager. Oikein valioesimerkki tyylistään ja niin rouheaa maltaisuutta, että ilolla join. Yksi parhaita reissussa juomistani oluista.

Epäsosialisuuttani pakenin tuomaroinnista varsin pian. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävelin Walthamastownin asemalle ja otin pysäkin verran metroa Blackhorse Roadin pysäkille. Siitä pohjoiseen lähtee Blackhorse Lane, jonka lähistöllä on niin monta nuorta panimoa, että alue on saanut nimen "Blackhorse Beer Mile" legendaariseen Bermondsey Beer Mileen verraten.

Käppäilin lähimmälle eli Signature Brewin taproomille. Seutu oli harvinaisen tyypillistä craft-panimoseutua: Pienteollisuusalue, jossa on mutakin vastaavia pienyrityksiä halpojen vuokrien perässä kuten kahvipaahtimo ja jopa urbaani viinimö. Signature Brewin oluita oli näkynyt vähän pubeissakin, mutta cask-keuhkona en niihin ollut koskenut. Täällä otin musiikkiteemaisen panimon ilmeisen lippulaivan Studio Lagerin. Se oli olut, jonka haluaisin melkein nimetä omaksi tyylikseen: Brittilager. Varsin mieto (4%) vaalea lager, joka on ihan raikas ja puhdas, mutta varsin vetinen ja mitätön. Sellainen vissyvedellä jatkettu saksapilsner. Carling on sen perusmuoto. Näemmä craft-paikatkin on sellaista pumpanneet, kai se sitten myy. Oluesta ei sen enempää, eikä oikein paikastakaan. Jos olet joskus craft-panimolla käynyt, niin ihan tuttu mesta.

Samaa voi sanoa seuraavasta kolmesta. Pretty Decent Beer Co. on peruslinjan moderni craft-pumppu. Lähinnä naureskelin panimolla sille brittiläiselle meiningille, että kun ulkona oli 13 astetta, vedetään valtava ovi selälleen ja sitten paikataan liian viileää sisäilmaa kaasua polttavilla terassilämmittimillä. Ovi kii, ostolämmin! Seuraavaksi matkalla oli Exale, joka oli paikkana vähän tunnelmallisempi, tosin edelleen toki perusteollisuus-crafthalli. Hanoissa löytyi outoa etäisesti purukumin makuisen skottilaisen Irn-Bru-limsan makuista hapanolutta. Yleensä vältän moisia pelleilyjä, mutta tykkään Irn-Brusta niin poikkesin tavoistani. Olut maistui niin paljon Irn-Brulta, että mietin missä se hapanolut oikein on. Jos tällaisen haluaisin, miksi en vain laittaisi limsaan vodkaa? Hoh hoijaa.

Seuraava panimo Beerblefish oli sulkenut väliaikaisesti hanahuoneensa. Ovi oli auki ja ilmeisesti jonkinlainen pullokauppa tiloissa toimi, mutta ovesta sisään katsoessa paikka oli sen verran hirveässä kaaoksessa, että jos siinä jokin voittoa tavoitteleva yritys vielä vuoden päästä toimii niin se on kyllä ihan eri yritys.

Pari korttelia pohjoiseen löytyy vielä kaksi panimoa: Hackney Brewery, joka on vähän Olarin panimon tavoin siirtynyt pois nimialueeltaan. Hackney kun on täältä Chingfordin alueelta reilusti etelään. Sen lisäksi vastapäätä on toinen Wild Card Brewery, joka oli vieraillessa kiinni. Hackneylle sentään pääsi. Talo ja tila oli niin läpeensä 1970-80-lukulainen pientoimistotila, että fiilis teki panimosta suorastaan mukavalla tavalla uniikin ja lämpimän, kun se ei ollut aivan samanlainen kuin 90% craft-panimoista. Melko lähellä silti.

Kuten huomaatte, oluista en paljoa sanonut. Exalea lukuunottamatta otin jokaisessa ns. lippulaivan ja ikävä kyllä kyseessä oli joko se mitätön carling-lager tai mielikuvitukseton hazy joita on 19 tusinassa. Voi toki olla, että panimoilla on jotain erityisen upeaakin valikoimassa, mutta mikään ei sitä kohtaan vihjannut. Ei varsinaisesti siis mitään huonoa, mutta hyvin peruslinjan craft-menoa.

Helppo ja näppärä panimokierros sinällään tehtäväksi, mutta oikeastaan kierros vahvisti näkemystäni siitä, että suurimmalla osaa craft-panimoita ei juuri jaksa juosta tätä nykyä. Ne ovat niin kovin samanlaisia, eikä niillä kovinkaan usein ole mitään erityisen mielenkiintoista tarjolla. Oluella on merkitystä, koska oluen takiahan niissä käydään, ei tunnelman. Mielummin menen mukavaan ja mielenkiintoiseen pubiin ja juon vaikka vähän raa'an cask alen kuin kierrän epämukavia teollisuushalleja juomassa identtistä keskinkertaista hazya. Toki on poikkeuksia, älkää käsittäkö väärin. On paljon upeita hienoja ja uniikkeja tuotteita tekeviä nuoria ja vähemmän nuoria craft-panimoita, mutta ei niihin oikein sattumalta törmää. Kun panimoita on Britanniassa päälle 1600, niin silkalla hakuammunnalla ei löydä koskaan niitä todella hyviä. Näistä käymistäni kilpailua isännöivä Pillars oli selvästi muiden yläpuolella tekemisen tasossa. Voin epäillä sen osaltaan johtuvan siitä, että se oli ottanut selvän fokuksen tasokkaisiin lagereihin eikä vain yrittänyt tehdä vähän kaikkea.

Craft oli kiva välipiristys, mutta kyllästyin. Yritin hankkia seudulta taksia keskustaan, mutta yksikään taksiappsi ei suostunut tarjoamaan taksia paikalle lauantaina keskipäivällä (uberia en suostu käyttämään). Ihme meininki. Otin sitten bussin ja ajelin sillä miltei tunnin takaisin hotellille. Näkipähän kaupunkia.

---

Illalla piristyin suuntaamaan vielä kohti pubeja.

Suurena Alan Mooren From Hell -sarjakuvan ystävänä ajattelin käydä katsastamassa Viiltäjä Jackin -murhapaikat, kun nyt kerran täällä Whitechapelin ja East Endin alueella ollaan ja ne on ystävällisesti merkitty Google Mapsiin. Hirvittävä virhe. Nimittäin yhdessäkään murhapaikassa ei ole mitään enää jäljellä alkuperäisistä taloista tai muutenkaan mitään muuta kuin moderneja taloja tai kauppakeskuksia. Yksi muistokyltti vähän kyseenalaisessa paikassa oli ja sekin kai vain sen takia, että talon alakerrassa oli Viiltäjä Jack -museo (joka oli jo kiinni siihen aikaan). Sai kiertäessä toki kuvan siitä miten iso alue oli kyseessä.

Siksipä parhaiten jäi mieleen kierroksen pubit, ette varmaan arvanneet.

Spitalfieldsissä, Liverpool Streetin asemalta itään, löytyi kehutut Williams Ale & Cider House sekä Kings Stores, joista ei oikeastaan ole sen ihmeempää sanottavaa. Ensimmäinen oli oikein moitteeton ja mukava pubi, mutta Kings Storesissa oli lauantain alkuilta täydessä vauhdissa ja baarissa oli niin järjetön huuto päällä, että olisi kuulosuojaimia tarvinnut. Muutenkin se vaikutti tilana vähän epämukavalta kahdelta isolta salilta. Lähdin sieltä aika vikkelään.

Hyvän tunnin murhapaikkoihin petyttyäni viimeisen pisteen lähistöllä Whitechapelissa oli karttaani merkitty Sir Sydney Smith -niminen pubi Dock Streetillä. Suomessakin taistelleen (Ruotsi-Suomen puolella vieläpä!) sotasankarin mukaan nimetty pubi oli todella kiva, tunnelmallinen tummaan puuhun vuorattu perinteinen kuppila.

Princess of Prussia

Siitä n. korttelin päästä löytyi täysin sattumalta Shepherd Neamen pubi Princess of Prussia, joka ei ollut minulla missään kartoissa. Näytti mukavan vanhanaikaiselta ulospäin ja sisältä löytyikin varsinainen helmi. Komeat perinteikkäät sisätilat, mutta ennen kaikkea Lontoon hektisessä menossa todella upea rauhallinen köynnöksillä vuorattu sisäpihaterde. Sain sieltä myös Spitfirea caskista, jota aivan käsittämättömästi en muistaakseni ole koskaan juonut aiemmin. Spitfire kun on ollut Suomessa usein sellainen helposti baarista löytyvä go-to-bitter, jota olen imaillut kitusiini varmaan satoja tuoppeja, niin on suorastaan synti etten ole sen cask-versiota koskaan juonut. Perushyväähän se oli, niin kuin Spitfire yleensä.

Yritin käydä vielä syömässä Three Tuns Aldgatessa, joka on tunnettu piiraistata siellä oli jo iltayhdeksältä keittiö kiinni. Niinpä suuntasin sen sijaan vielä takaisin Spitalfieldsiin yhdelle Fuller'sille. Tajusin nimittäin, että en ollut juonut yhtään Lontoon lempipanimoni olutta koko reissulla. Googletin lähimmän Fuller'sin pubin ja suoriinnuin sinne. The Astronomerissa, joka oli varsin ok pubi muutenkin, caskista löytyi Fuller'sin tämän kevään uutuus Gentle Giant. Vaivaisen 3,4% vahvuinen "stout" oli lähempänä dark mildia kuin stoutia, mutta se oli aivan uskomattoman hyvä. Sanon jopa, että paras olut koko matkalla, tosin Pillarsin wieniläinen on lähellä. Vahvuisekseen todella pehmeä ja täynnä makua, kaiken lisäksi cask oli selvästi parhaassa kunnossa kaikista maistamistani. Voi olla, että Fuller'sin omistaa iso paha Asahi nykyään, mutta kyllä ne näköjään edelleen kaljaa osaavat tehdä.

Hellän jättiläisen jälkeen suoriinnuin takaisin hotellille ja seuraavana päivänä takaisin kotimaahan. Lontoo palveli jälleen hyvin, mutta muistutti hektisyydellään ja mammuttikoollaan toisaalta siitä, miksi kesällä on mukava suunnata muualle Englantiin. Siitä sitten joskus heinä-elokuussa enemmän.

*Enemmän tai vähemmän totuudenmukaisena tarinana kerrotaan myös mm. Oliver Cromwellin yöpyneen talossa.

**St Albanshan on tosiaan varsin lähellä Lontoota. Idyllisen pendelöintipitäjän talojen hinnat voitte arvata...

Jostain syystä jos tekee satoja miljoonia maksavia elokuvia ja sarjoja, niin niitä voi tarjota tuhansittain reilulla kympillä kuussa, mutta jos samoilla miljoonilla potkitaan palloa tai ajetaan ympyrää, niin hinta onkin moninkertainen. Kusetuksen makua sanon.

Onneksi näitä rahastuskanavia voi seurata useissa baarissa ja mitä enemmän asiaa mietin, aloin ihmettelemään miksi kukaan edes maksaisi kotiinsa tuollaista pakettia. Paitsi jos tietysti on oikein himopenkkiurheilija, jolla pitää olla selostus taustalla 24/7 tai ei jostain syystä pääse baariin, niin sitten ymmärrän, mutta noin niin kuin sellaiselle muutaman urheilulähetyksen kuukaudessa seuraavalle ja baarin lähistöllä asuvalle se ei käy järkeen. Itse en toki katso senkään vertaa, mutta kiinnosti missä se raja menee.

Baarissahan on nimittäin se hyvä puoli, että siellä kanavapakettiin menevän rahan voi törsätä olueen. Jokainen voi tietysti itse heleposti laskea montako olutta kanavapaketin hinnalla saa, sitä on tehtykin, mutta sehän on ihan valheellinen laskelma! Nimittäin silloin verrataan sitä, että rahalla saa baarissa urheilua ja olutta kun kotona saa vain urheilua surullisesti kuivin suin*. Siksi laskelmaan pitäisi ottaa mukaan myös oluen hinta kotona ja kun kukaan ei tätä näköjään ole tehnyt, niin minäpä teen.

Tulokset ovat lopussa, jos haluat skipata selittelyt.

Hinnat

Oluita on erilaisia, joten tehdään vertailut perusoluen, paremman oluen ja hypeoluen kanssa. Ihan 24-päkki pirkkalageria en ota tähän mukaan, koska ei sellaista baarissa edes myydä. Enkä laske mukaan sitä ihanuutta, että baarissa oluen saa hanasta ja se on jo lähtökohtaisesti siksi parempaa (olettaen että on puhtaat hanat). Hintataso Helsingin mukaan, joka pelaa muualla Suomessa lähinnä baarien pussiin, sillä kanavapaketit on ihan yhtä kalliita kaikkialla mutta kalja on kalliimpaa pääkaupungissa. 

Katsoin hinnat oman lähi-K:n valikoimista K-ruoka-palvelun kautta. Ensinnäkin siksi, että sieltä löytyy kaikkia kolmea oluttasoa ja toisekseen siksi, että Ässän ruokasaitti on, kuten ässän toiminnot yleensä, kokemuksena aika kökkö. Näissä voi siis olla sentti tai pari kesko-lisää, mutta baareissakin on Helsinki-lisää niin eiköhän se tasoitu.

Hinnat toki ovat muutenkin lähinnä suuntaa antavia, pointti on ymmärtää missä tasossa liikutaan noin suunnilleen. 

Perusolueksi valikoin puolen litran kolmoskarhun, koska iso karhu on aika tavallinen hanatuote myös baarissa. Toki ison päkin ostamalla pääsee sitten vielä halvemmalla pitkällä tähtäimellä. Karhun tötsä on kaupassa 2,76€. Baarissa Helsingissä hinta lienee n.7,5€. Ydinkeskustassa ehkä kalliimpikin.

Vähän paremmaksi olueksi otetaan Fuller'sin London Pride, niin pysytään suurin piirtein samoissa  keskiolut-vahvuuksissa. Sitä saa kaupasta hintaan 4,69€ puteli. Baarissa se on nykyään jopa yli kympin, niin laitetaan kymppi sille noin keskivertobaariksi.

Sitten kun mennään craft-hype-linjalle, niin hinnat tietty pompsahtaa. Niitä on niin paljon erilaisia, että mennään geneerisellä nimettömällä oluella. Niistä saa maksaa kaupassakin sellaisen 8,50€ per tölkki (lähikaupassa esim. on Deyan Steady Rolling Man noissa hinnoissa) niin mennään sillä. Baarissa laitetaan hinnaksi 12€. Näissä toki on taivas rajana hinnalla, niin tätä voi säätää ihan mihin suuntaan tahansa.

Koska ei nyt pelkällä alkoholilla ajeta, niin otetaan verrokiksi kuppi teetä. Kahvia ei viitsi illalla juoda ja toisaalta ei baarissa viitsi mitään ostamattakaan paikkoja viedä. En ole teetä ikinä baarissa juonut, mutta arvelin sen maksavan n. kolme euroa ja kotona yksi perus-Twiningsin earl grey -pussi on n. 15 senttiä. 

Kanavapaketteja on tietysti myös erilaisia, mutta merkittävin lienee Viaplay koska sieltä saa valioliigan, formulat, hiihdot, nhl:n jne. Toinen on sitten maikkarin Katsomo+ jossa on jääkiekon sm-liiga, mestarien liiga, mm-ralli, jne. En ota kantaa siihen miten hyvin mitäkin baareissa näytetään, mutta usein niissä kyllä voi ihan pyytää sopivan kanavan päälle.

Viaplay Total maksaa 37,99€ kuussa jos ottaa 12kk sopparin. Katsomon saa kestosopparilla hintaan 43,95€ kun sen ottaa ilman mainoksia (koska kuka helvetti maksaa mainoksista, voi hyvä jumala nyt sentään nykyaika). Sitten jos haluaa esim. valioliigan ja mestarien liigan niin tarvitsee molemmat ja ne saa esim. Telialta yhteishintaan 79,90€ kuussa. 

Taulukkolaskentaohjelma laulamaan. Järkevimmältä tuntui tehdä näistä käyrät. Se kohta missä urheilukäyrät leikkaavat baarikäyrän, kertoo monenko oluen kohdalla kotona istumisesta tulee halvempaa.

Tulokset

Perusolut

Perusoluita saa juoda baarissa n.8-9 kappaletta, ennen kuin sama määrä olutta ja urheilupaketin hinta tulee täyteen. Jos täytyy olla molemmat paketit, olutta saa lipittää kuukaudessa jopa 16 tuoppia ja silti pääsee baarissa halvemmalla.

Parempi olut

Vähän tasokkaammalla oluella näillä arvoilla hinta taittuu hieman kotiinpäin, mutta silti 7-8 olutta paketista riippuen ja 15 tuoppia molemmilla.

Hypeolut

Hypempi kalja on kallista kaupassakin, joten homma taittuu taas baariin päin. Kotona voi juoda kuukaudessa 10-12 hypeolutta penkkiurheillessaan ja silti maksaa lystistä enemmän kuin jos menisi juomaan ne baariin hanasta ja parempina. Tuplapaketilla jopa 22 olutta! 

Tee

Jos urheilua katsoessa haluaisi tissutella terveellisesti teetä, se se vasta halvaksi käykin, vaikka ei kotona maksakaan juuri mitään. Leikkauspisteet löytyvät niinkin hurjista määristä kuin 13-15 kuppia kanavapakettia kohti tai molempien kera huimat 28 kuppia.

---

Niin, jos jalkapallo-ottelun aikana menee esim. kaksi pintia bitteriä niin kuukaudessa voi katsoa matsin valioliigaa viikossa kun menee baariin ja pääsee samalla hinnalla kuin kotona. Samalla tuet baaria.

Ja koko tämän jutun pointtihan on, että älkää syrjäytykö siellä omassa nojatuolissa epäsosiaalisesti tissutellen omissa eritteissä kierien vaan menkää baariin epäsosiaalisesti syrjäytymään niin kuin kunnon ihmiset.

*Nyt joku sitten sanoo, että niin mutta kun en juo kotona urheilua katsoessa mitään ja jäpi jäpi jäpi. Mitä sinä tätä sitten luet? Syytön kai minä sinun huonouteesi ihmisenä olen.

Muutenkin päivittäminen on ollut harvaksenlaista, ajattelin vähän tehdä linjanvetoa siihen mitä postaan blogiin ja mitä someen jatkossa, mutta siitä enemmän blogin tilassa ensi kuussa. Ajatukset asiasta vaativat vielä vähän kirkastamista.

Muutama pikkuhajatelma kuitenkin sitä ennen.

--- 

Olutkyttäys

Oletteko kanssaharrastajat harrastaneet olutkyttäystä? Olette tietenkin vaikkette myönnä. Siis sitä, että kun joku kassajonossa lastaa edellä ostoksensa hihnalle tai baarin tiskillä valikoi listasta tilauksen tai jossain tilaisuudessa muuten kaivaa kassistaan oluen esille, niin ohimennen ihan automaattiohjauksella rekisteröitte aivoonne, että mitäs olutta se tuokin tyyppi on ostanut.

Kytätessä ei tietenkään tuomita ihmisiä mitenkään, ei suinkaan pois se meistä, mutta muodostetaan toki tietynlainen ennakkovihjaus henkilön esteettisestä ja moraalisesta kyvykkyydestä. Kyttääjä voi aprikoida kolmen kategorian oluthankintoja: 

-Erinomaisen maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jonka itsekin hankkisit. Nyökytellään sisäisesti, kuinka mahtavan hieno ihminen mahtaa ollakaan kyseessä. Joo, kyllähän se haisee hielle ja sipuliteemakkaralle, mutta varmaan käy flaksi ja lottopelissäkin hyvä tuuri tällä tyypillä yhtenään. On se näköjään aika tujakassa tuubassa ja persvako näkyvissä kello yhdeltätoista arkipäivänä, mutta karismaattinen esiintyjä ja joviaali seuraihminen on, poliittisesti viisaiden puolella, laulaa puhtaasti, kertoo hyviä vitsejä, on hyvä sängyssä, lentopallossa ja vapaaehtoistyössä. Minun porukkaa.

-Ymmärrettävän maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jota et itse ostaisi, mutta ymmärrät kyllä miksi tällainen ratkaisu voidaan joskus tehdä. Varmaan ihan tasapäinen tolkun ihminen on kyseessä, jos nyt vähän tylsän harmaa ja vähemmän seksikäs kuin paras a-luokka.

-Kummallisen maun hankinta, jossa henkilö on hankkinut oluen, jota et pelkästään jättäisi ostamatta vaan suorastaan välttelet. Pienen pelästyneen sivuhypyn teet oluthyllyllä sen kaljan kohdalla ihan vaistomaisesti, lasten silmät peität, suusta pääsee "madre de dios!" vaikka olisit pesunkestävä pakana. Tämä on bongauksista hankalin käsitellä. Ei siksi, että alkaisi tuomitsemaan tai paheksumaan, ihmisillä on oikeus ostoksiinsa ja makuja on monia (tai noh, Foster'sin ostajat voi tuomita, ei niillä ole sielua millä kärsiä). Mutta se sisäisen ihmettelyn määrä, sille ei tule loppua. Alkaa karmiva taistelu sydämessä raivota, että älä nyt älä älä älä nyt kysy sitä ääneen, että kuule, miten päädyit tuohon olueen, ihan mielenkiinnosta. Mitä se mulle kuuluu? Ei kuulu yhtään. Anna ihmisen ostaa oluensa. Eikä sitä sitten onneksi kysy. Mutta kyllä se kaihertaa. Seuraavana aamuna vielä aamupalalla miettii, että se osti siksarin kahdeksan euron tölkkejä panimolta, joka ei ole tehnyt yhtään kunnossa olevaa olutta viiteen vuoteen? Se on selvästi juonut sitä ennenkin ja tietoisesti osti lisää. Siksarin? Miksi?

Kyttäyksen lopuksi nostetaan itse omat oluet hihnalle ja vilkaistaan taaksepäin jonossa, että helvettiäkö tuokin tuossa kyttää.

-

Vähemmän hävettävää olutbongausta voi muuten harrastella esim. televisiota katsellessa, kun sarjassa mennään pubiin ja hanoissa vilkkuu logoja. Takavuosien britti-sitcom Paritellen (Coupling) sisälsi muuten sellaisen detaljin, että vieläkin mietin oliko se jotain maksettua markkinointia: Miesseurueen menestyjä-naistenmies-sosiopaatti Patrick joi aina Guinnessia, siinä missä kahdella luuserimmalla oli lagerit. Ikäväkseni Father Brownin maaseutupubien cask-pumppuihin olivat jonkun kauden välissä vaihtaneet geneeriset lavastemerkit, kun joskus niissä oli ihan oikeita oluita.

----------

Suomalainen vaiva

Olen havainnoinut nyt vähintään 8-10 vuotta, ehkä kauemmin, tietynlaista virhettä, joka vaivaa mielestäni ainoastaan suomalaisia pienpanimo-oluita. En millään saa päähäni mitään ehdotonta syytä mistä se johtuisi. Sitä ei ilmene hyvillä kotimaisilla panimoilla. Ei tietenkään, eivät ne olisi hyviä silloin, mutta keskitasoisia ja huonoja se vaivaa kuin turistit Venetsiaa.

Oireena on hyvin tietynlainen tunkkaisuus. Se ilmenee taikinaisena, vähän pahvisenakin aromina, joka tuo minulle vahvasti mieleen muovailuvahan lapsuudesta. Yhdistän sen jotenkin maltaaseen, mutta se voi olla harha. Heikoimmillaan se on vain säväys, joskus jopa ihan hitusen miellyttäväkin, mutta useammin se on koko oluen latistava tunkkaisuus. Juuri sellainen, joka ei varsinaisesti maistu "pilaantuneelta", mutta saa kräft-oluen kokeilijan tuumaamaan "eipä nää kummosia ole". 

Jos pitäisi keksiä syypää, syyttäisin hapettumista, koska vähän jotenkin sen oloista raikkauden taittavaa käryä se on. Ongelma on siinä, että olen (ikävä) kyllä juonut hapettuneita oluita muiltakin mailta, mutta ei niissä koskaan juuri tätä suomalaista virhemakua ole. Olen myös juonut ihan räikeästi hapettuneita kotimaisia oluita ja ei niissäkään tätä vikaa välttämättä ole vaikka muuten pahvia ja märkää koiraa voivatkin puskea naamalle. Ja kaikkein perversseimmin, en ole törmännyt tähän juurikaan edes kotimaisten kotioluiden tuomaroinnissa, vaikka siellä kyllä aika monta muuta virhemakua on tullut vastaan. 

Suomalaisen keskinkertaisen tai huonon kaupallisen pienpanimon sen sijaan voi suorastaan tunnistaa kotimaiseksi tästä viasta. Ihan sama onko panimo Varsinais-Suomessa, Savossa vai Lapissa.

Niin kertokaa nyt tyhmälle miksi juuri pienpanimoilla on tämä vaiva? Mikä sen aiheuttaa? Kotimainen vesi? Joku kotimainen mallas? Joku Suomessa tyypillinen prosessissa tapahtuva juttu ja siitä johtuva juuri sopivassa vaiheessa tapahtuva hapettuminen? Hyvin suomalaisittain olutlavaa sheikkaava kuljetusukko? Panimoapulaisen ruisleipäpieru astioinnin aikana? Tai kaikkien juuri sopiva yhteisvaikutus? Vai onko vika minussa? Hampaiden välissä pysyvästi asuva leivänpala? Diagnosoimatta jäänyt neurosyfilis? Makuaistin sumentanut besserwisserismi?

Nimiä pöytään joku sanoo. Noh, ei ole tarkoitus dumata tiettyä panimoa, koska tämä on oikeasti todella yleinen vaiva. Jopa muuten ihan ok-tasoisilla pumpuilla. Olisi melkein helpompaa listata ne muutamat panimot, joilla en ole tähän koskaan törmännyt.

---------

Jaa miksi

Aina ajoittain (mitä pidempään tätä tekee, niin sitä useammin), sitä miettii, että miksi tätä tekee. Kirjoittaa oluesta siis. Kun ei tässä minkään sortin tienesti ole kiinni. Blogissa ei ole mainoksia, eikä niitä nykyään juuri kukaan olisi klikkailemassakaan. Olutpostiin (eli Juomapostiin) tehdyistä satunnaisista jutuista saa toki jonkun hassun satasen, mutta muualle en jaksa edes mitään juttuja tyrkytellä. Tämä ei ole työ. Joskus joku panimo lähettää olutta mitä haluavat promota. Joskus se on hyvääkin. Yleensä ei.

Niin miksi? Kun ei blogeja kukaan ole lukenut vuosiin ja olutkin on taas vaihteeksi väsyneiden keski-ikäisten hommaa, ihanaa kyllä. Eikä* siis myöskään nuorta, suosittua tai siistiä, ei tätä minkään imagon vuoksi kannata tehdä. Harrastushan tämä tietysti on, mutta kirjoittamista ja olutta voi harrastaa erikseenkin, ei niitä ole pakko yhdistää tällaiseksi bloggailuksi. Oluesta kirjoittaminen voi olla myös välillä aika itseään toistavaa, etenkin oluiden kuvailu. 

Sitten kävin tovi sitten ihan lähikapakassa yhdellä suodattamattomalla Urquellilla, kun sitä sai. Se on niin kaunis. Kultainen, maitovaahtoinen ilmestys, joka tuntuu suunpielissä jo ennen kuin lasiin on edes tarttunut. Eikä siinä ole mitään liikaa, eikä mitään liian vähän. Painava kahvatuoppi, josta voi kaataa onnellisuutta, ymmärrystä, historiaa ja kauneutta sisäänsä. Hyvyyttä nestemäisessä kullassa. Yhtäkkiä ei ahdista, vaikka baarissa soikin Phil Collinsin soolotuotanto. Sitä tajuaa, että hei, olut on oikeasti aika kaunis juttu ja sen tajuamiselle tarvitsee omistaa osan aivokuorestaan. Sillä menepä sanomaan satunnaiselle ohikulkijalle, että olut on kaunis asia ja se hulluna pitää. Ei ole olut samoilla tasoilla revontulten ja kissanpentujen kanssa.

Mutta kun se on, ihan niin kuin kaikki muutkin asiat, joihin tässä maailmassa voi rakastua. Viski, juusto, musiikki, taide, pienoisrautatiet, hopeiset teesihdit 1700-luvulta. Onhan näitä. Jotta aiheesta, kuten oluesta, ymmärtää sen ytimen, tarvitsee jotenkin syvän, henkilökohtaisen suhteen asiaan ja siksipä sen haluaa jotenkin viestiä muillekin. Että hei, ajattele kaikkea sitä monisatavuotista säätöä mikä tämän kultaisen kirkkaan värin taustalla on. Ymmärrä se käsittämätön tasapaino mikä näiden makujen välille on tähän saavutettu: se on taitoa, se on taidetta ja se on elänyt kauemmin kuin yksikään Van Gogh. 

Ja ne ajatukset kirjoittaa, koska tykkää kirjoittaa. En minä näitä teille kerro, vaan itselleni. Jos joku joskus tänne eksyy ja tykkää lukea, niin mikäpä siinä, mutta ennen kaikkea tämä on minulle. Ei teille. Mutta lopulta tämä on vain internet, tällä ei ole väliä. Tämä ei ole todellista. Olut on.

Näin. Ehkä tämä oli se tehtävänanto ja vakaumus seuraavalle viidelle vuodelle. 

*paitsi toki on se tietty vanhan craft-kuplan popula, joka ei ole vielä kohdannut ikäänsä. Se keski-ikä tulee kyllä, se on ihan kivaa, älkää rimpuilko hölömöt.

Paul Jennings - The Local: A history of the English pub
The History Press, 2007/2021, 288pp.

Luin joku vuosi sitten Boak & Bailey -parivaljakon historian englantilaisten pubien kehityksestä 1900-luvulla. Vuosisatarajauksen takia siitä jäi kuitenkin uupumaan tietty olennainen asia: Miksi juuri 1800-luvun viktoriaaniseen tyylin sisustettu pubi on sellaisen perinteisen englantilaisen pubin perikuva?

Paul Jenningsin The Local katsoo pubeja vähän laajemmalla aikaskaalalla ja tuohonkin löytyy jonkinlainen vastaus. Jennings on englannin juomakulttuuriin erikoistunut historioitsija ja The Local on populaarimpi katsaus aiheeseen. Vaikka suurin fokus on aidon pubin syntyvuosissa 1800-luvulla ja sen kehityksessä sen jälkeen, historia aloitetaan The Localissa jo muutamaa vuosisataa aiemmin. Kirja on alunperin julkaistu 2007, mutta tähän kolmanteen 2021 vuoden laitokseen on tehty muutamia täydennyksiä alkuperäisen päälle.

Jennings on tosiaan ihan akateeminen historioitsija, mikä ikävä kyllä näkyy myös kirjassa. Se kun ei ole kaikilta hetkiltään mitään ihan viihteellisintä lukemista. Välillä luetellaan kyllästymiseen asti asioita, joita Jennings on kaivellut arkistoista. Että kuinka monta pubia tuli sinne ja tänne ja tässä kaikki ammatit, joista pubin pitäjiksi on ryhdytty. Toisaalla sitten puidaan erilaisten vuosien varrella säädettyjen alkoholi- ja anniskelulakien vaikutuksia. Kyllähän kovat faktat kuvan antavat kehityksestä, mutta tarinallisempi kirjoittaja olisi ehkä asetellut ne vähän mukavammin sulatettavaan muotoon. Päästessään pubien asiakaskuntien kuvaamiseen meno vähän kevenee, mutta isolta osin The Local on suorastaan puisevaa kamaa. 

Erityisesti Jennings on tutkinut Pohjois-Englannin Bradfordin alueen historiaa, jonka huomaa kirjassa, sillä Bradfordiin viitataan jatkuvasti, mitä sen koko ei antaisi olettaa. Teollistumisen aikana valtavasti kasvanut Bradford varmaan toimiikin aika hyvänä esimerkkinä koko Englannin kehityksestä samoihin aikoihin, niin mikäpä siinä. 

Pieneen pakettiin varsin kattava historia sinänsä ja hyvin lähteistetty. Kyllä siitä hyvin toisaalta oppii pubin kehityksen kaaren ja toisaalta rapisee aika paljon luuloja pois kaikkien niiden "keskiaikaisten" pubien puheista, mitä markkinoinnissa näkee. Kuten vähän kaikki iso ja hieno Isossa-Britanniassa, myös pubi on viktoriaanisen suurvalta-ajan peruja.

Ihan mielenkiintoisia pikkufaktoideja kirjasta irtoaa myös. Itselleni esimerkiksi englantilaiseen pubiin on aina kuulunut hyvin olennaisena osana pubiruoka ja jotenkin oletin sen tarjoamisen olevan vanhaakin perua, mutta sehän onkin aika uusi keksintö, vasta oikeastaan 1970-80-luvuilta eteenpäin yleistynyt käytäntö.

Jos on pubien historiasta kiinnostunut, niin kovan faktan puolesta hyvä kirjahan tämä on, mutta mitään hilpeää iltalukemista ei kannata odotella. Raskaahko kirja, mutta mikään tiiliskivi tämä ei kuitenkaan ole: alle kolmesataa sivua, joista niistäkin viisikymmentä on lähdeluetteloa.

---

Niin se vastaus, että miksi viktoriaaninen tyyli on the pubityyli? No, vaikka Iso-Britannia on täynnä pubeja, jotka mainostavat olevansa satojen ja taas satojen vuosien takaa, niin varsinainen pubi on oikeastaan vasta syntynyt viktoriaanisena aikana. Sitä ennen oli oluttupia (alehouse), tavernoja (tavern) ja majataloja (inn). Samalla kaupungeissa nousivat giniä tarjoilleet ginijuottolat, joista myöhemmin rakennettiin hyvin (aikaisekseen) moderneja ja näyttäviä gin palaceja. 

Näistä muodostui public house -kapakoita, jotka olivat yhä useammin nimenomaan juomien tarjoiluun  tarkoitettuja rakennuksia, etenkin kun rautatien tulo typisti majoitustarpeet majataloista. Eli erilaiset kapakit tavallaan pikkuhiljaa muuttuivat public houseiksi*, joita samalla alettiin kutsua lyhennetysti pubeiksi, kunnes siitä tuli ihan virallisessakin kielenkäytössä käytetty termi ja yleisesti tarkoittamaan paikkaa jossa pystyi nauttimaan alkoholia. Pubien nimissä tavernat ja majatalot tietysti elävät vieläkin. 

Ja kun pubeja kerran perustettiin valtavat määrät juuri 1800-luvulla, tuli gin palace -tyylin maustamasta viktoriaanisesta mallista tavallaan pubin arkkityyppi. "Klassinen pubi"-tyyli pysyi aika homogeenisenä lähikorttelin paikallispubina miltei koko 1900-luvun. Monenlaista uudenkinlaista paikkaa, kuten "parannettuja pubeja" yritettiin, mutta valtavirtaa niistä ei tullut.

Tilanne muuttui sitten 1900-luvun lopulla kun muitakin juomapaikkoja ilmaantui yökerhoina, ravintoloina, klubeina ja sen sellaisina ja samaan aikaan kuluttajat muuttivat yhä enenevissä määrin nukkumalähiöihin kaupunkien keskustoista ja asiakaskunta laajeni vain työssäkäyvistä miehistä niin naisiin, nuoriin kuin perheisiinkin. Kaiken sen myötä pubit myös pirstaloituivat monen näköisiksi. Kuten jokainen vähänkin useammassa pubissa Englannissa käynyt tietää, niissä on nykyään paljon enemmän variaatiota kuin muualle maailmaan tehdyissä "aito englantilainen pubi" -teemakapakoissa, jotka noudattalevat sitä klassista tyyliä. "Pub" on ehkä suomalaiselle britti- tai irkkupubi, mutta britille se on melkeinpä mikä vain baari.

*Oluttuvat tosin kirjoitettiin lakiin 1830 nimellä beerhouse, jollainen oli halvan lisenssin kapakka jossa sai tarjoilla vain olutta (vieläpä verovapaasti) toiveena luoda kapakka joka kannustaa nauttimaan vain olutta, eikä vaarallisia teräviä. Kuulostanee tutulta, Suomessa samalla idealla tehtiin keskikaljakapakoita yli sata vuotta myöhemmin. Beerhouse-pubeja säilyi aina 1980-luvun alun lakimuutokseen saakka.

Belgiassa pääkaupungista maan kakkoskaupunkiin pääsee nopeasti, matkaa kun on vain nelisenkymmentä kilometriä. Juna ajelee väliä hissukseen vajaan tunnin. Matkalla näkee juuri sen verran etäisesti maaseudun kaltaista aluetta, että voi suomalaisenakin melkein hyväksyä kahden suurkaupungin olevan erillisiä alueita. Melkein.

Antwerpenin Centraal -asema on itsessään ihan näkemisen arvoinen paikka. Upeaan belle époque -ajan kuoreen on kätketty moderni vuosituhannen vaihteessa uusittu kompleksi, jossa junat ajavat monessa tasossa. Jotenkin steampunk-scifistinen tunnelma siellä.

Kamat hotellille ja ajelemaan kaupungin oudolla metro-ratikalla: Premetrolla. Antwerpeniin on siis kaiveltu metrotunnelit valmiiksi, mutta jonkinlaisena välimallin rahapula-ratkaisuna varsinaista metrojärjestelmää niihin ei ole hankittu vaan tunneleissa suhataan ratikoilla. Ajelin ensimmäiseksi vanhaan kaupunkiin.

Vanha kaupunki vaikuttaa ensi kosketuksella laajaltakin, mutta on oikeastaan erittäin käveltävissä oleva kokonaisuus. Harhailin ympäriinsä. Oli sunnuntain alkuiltapäivä ja sadekuurojen rytmittämä tunnelma  kaupungissa varsin raukea. Jossain vaiheessa, melko pian, rupesin etsimään olutta. Katedraalin koilliskulmalla on pieni Pelikaan -niminen perinteikäs baari, jossa sain hoidettua olennaisimman alta pois: De Koninck bolleke-lasissa. Se kun on kaupungin tunnetuin, suorastaan ikoninen olut. Varsin moitteetonta se toki olikin. Lempeän maltaista, kevyellä belgihiivan tatsilla.

Suuntasin The Northerner -pubiin pienellä Wijngaardstraatilla. Nimenomaan pubiin, sillä kyseessä on (ymmärtääkseni) irlantilaisen kaverin pitämä pieni kuppila, jossa on jonkinlainen puoliksi pubin ja puoliksi bruin cafén tunnelma. Valikoin kapakan, koska halusin nähdä Englanti - Slovakia jalkapallopelin ja sen sai The Northernerissa englannikielisellä selostuksella. Käynnissähän oli EM-kisat ja vaikka yleensä vieroksun urheilun seuraamista*, niin jalkapallon arvokisat jaksaa sentään kiinnostella. Olutvalikoimaakin baarissa oli ja vieläpä belgialaista. Kapakka itsessään on hyvin tunnelmallinen (eli pieni) ja siellä oli jotenkin aidon brittipubimainen hieman kostea haju. Expat-brittejä valui katsomaan matsia.

Matsi oli tiukka ja päättyi vasta jatkoajalla Englannin voittoon. Tunnelma oli sen mukaisesti katossa. Jossain vaiheessa Englannin tehtyä (myöhemmin hylätyn) maalin, aktiivisin pöydällinen englantilaisia hyppäsi ylös niin tarmokkaasti, että pöytä ja kaikki sillä olleet oluet saivat kyytiä. Varsinaisen voittomaalin tullessa oli suorastaan huvittavaa huomata juhlinnan tapahtuvan vasta huolellisen väistöliikkeen jälkeen. 

Ottelua katsellessa kului taas bolleke, yksi Dupontikin ja juustoa. Englannin voiton kunniaksi tilasin vielä Kernelin Pale Alen, taattua laatua. Oli vasta alkuilta, joten lähdin tutkimaan lisää vanhaa kaupunkia.

Engel ja Bengel. Tätä lähemmäksi en mennyt.

Grote Markt -päätorin laidalla olisi ollut hyvin klassikoksi mainittu kapakkakaksikko: Den Engel ja Den Bengel. Tim Webbin Good Beer Guide Belgium mainitsee, että ensimmäinen on turistien suosima ja jälkimmäinen enemmän paikallisten. Kun kulmaa lähestyi, kävi selväksi, että koko torin läpi kaikunut party-biitti-jumputus tuli juurikin Den Engelistä, jossa ei ollut kaupungin raukeudesta tietoakaan. Siellä oli oikein junttituristibileet. Joo. Ehkä muualle.

Schelden rannan suunnassa oleva olutvalikoimastaan kehuttu Café Pardaf oli kiinni, mutta vajaan korttelin päästä Ernest Van Dijkkaai -rantakadun varressa oleva Café Ernst oli auki. Pullovalikoimassa jonkin verran tuonticraftia belgiklassikoiden ja vähän erikoisempienkin seassa. Halusin kuitenkin hanaoluen ja kun IPA tai hapan ei kiinnostanut, päädyin belgipils Bavikiin. Peruspils. Baari oli varsin modernin karhea ja kalsea. Ihan siisti, mutta ei omaan makuuni.

Billie's

Ei Belgia ole vain Belgiaa:
Saksalaista klassikkopilsiä nitrovaahdolla tsekkilasista.

Päätin ottaa suunnaksi kehutun Billie's Bier -baarin. Billie's järjestää kaupungissa vuosittain Billie's Craft Beer Fest -olutfestarinkin, joten se on sellainen luonteva olutnörtin suunta. Billie's on tarjonnaltaan enempi moderni craft-paikka mutta ulkoasultaan tunnelmallinen pubimainen tila, jossa on mukava yläkertakin, josta ihmetellä baarin menoa. Katsokaa nyt craft-tyypit tätä ja ottakaa mallia: Vaikka baarissa myytäisiin modernia olutta, sen EI aina tarvitse tuntua siltä, että kalusteet on vanerilevystä ja jekkulangasta itse koottu ja fiilis jotain paperitehtaan valvomon ja tokiolaisen kalamarketin väliltä. Baarissa voi olla myös mukava olla. 

Billie's

Baarinpitäjä otti iloisesti vastaan sunnuntaikävijän. Olikin hyvä käydä siellä sunnuntaina, sillä seuraavina Antwerpenin päivinä se olisi ollut kiinni. Käydessäni paikassa oli hanassa craft-tarjonnan lisäksi bambergiläistä Keesmannin Herrenpilsiä. Sehän on aivan loistava pils, lie yksi maailman parhaita saksalaisia pilsejä. Yleensä en kuitenkaan ulkomaanreissuilla mielelläni juo kuin paikallisia oluita. Mitä sitä muuten edes matkustelemaan. Billie'sissä Herrenpilsiin oli kuitenkin keksitty gimmick, joka lähenteli pyhäinhäväistystä: Se tarjottiin nitrohanasta! Siis sellaisella pehmeällä "guinness-vaahdolla". Pakkohan sitä oli testata. Ratkaisu toimi sen verran hyvin, että otin toisenkin ja tilasin yhdet bitterballenit sen kanssa snäksiksi.

Bitterballen oli itselleni uusi tuttavuus ja sehän onkin nerokas keksintö: Ruskeaan kastikkeeseen tehtyä lihapataa jähmetetään kylmässä ja leivitetään ja uppopaistetaan kuin arancinit. Kuten voi päätellä, tuote on terveellistä kuin tuberkuloosi, eli oluen kanssa juuri parasta snäksiä. Testasin reissussa kolmet ja taso vaihteli aika rajusti todella hyvästä täysin turhaan. Billie'sin katkeropallit olivat ehdottomasti parhaat kolmesta. Kaverina tietysti sinappia, koska ilmeisesti minkä tahansa baariruuan kaveriksi saa aina dijonia.

Hotelliin kävellessä oli matkan varrella Legendaarinen Kulminator-olutravintola. Se oli omistajan terveysvaivojen takia suljettu jo keväällä. Kävelin sen ohi hotelliin palatessa ja katselin ikkunoita. Paikkahan tunnetaan erityisen kattavasta kellarista ja eksentrisestä, tarinoiden mukaan suorastaan kusipäisestä omistajasta, joka voi heittää porukkaa milloin mistäkin syystä ulos tai olla päästämättä sisään. Kuulemma vieraat tentataan ovella ja ei missään nimessä pidä sanoa tulleensa juomaan olutta, koska vain maistelemaan tulleet pääsevät sisään. Kuulin muitakin epämiellyttäviä huhuja paikasta ennen lähtöä, ja kellarista huolimatta ei oikeastaan niin paljon olisi tehnytkään mieli paikkaan mennä huudettavaksi. Noh, onneksi oli kiinni, niin ei tarvinnut edes miettiä asiaa.

Vähän Kulminatorin ohitettuani taivas aukesi jälleen. Matkaa oli liikaa ja sade liian tasaista, että olisi kannattanut edes yrittää väistää sitä, joten luovutin ja päätin vain kastua. Jossain vaiheessa ohitseni ajoi tyyppi polkupyörällä niin kovaa kuin pääsee ja huusi polkiessaan kirouksia sateelle. Litimärkänä hotellille päästyä unta ei tarvinnut houkutella kovin kauan.

---

Seuraavana päivänä jatkoin vanhan kaupungin kiertelyä. Päädyin ensin pohjoisempana 't Waagstuk -klassikkokapakan luo puolivahingossa, mutta se oli maanantaina kiinni ja niin oli sen vieressä oleva The Highlanderkin. Koko Waagstukin edessä oleva pieni aukio oli revitty auki remontin takia. Muutenkin alueella oli paljon tietyötä ja suunnistaminen oli aika tuuripeliä välillä.

Löysin lounaalle katedraalin viereen Elfde Gebod -kuppilaan. Nimi tarkoittaa yhdettätoista käskyä. Kymmenen vuotta vanhan Good Beer Guide Belgiumin mukaan ravintola on ilmeisesti ollut silloin nimeltään väliaikaisesti Katedral, mutta näemmä on palattu Elfde Gebod -nimeen. Talo on ollut paikalla 1400-luvulta asti ja ravintola on täynnä kaikenlaista katolista roinaa. Maalauksia ja eritoten pyhimyspatsaita on joka paikassa. Lasten tekemiltä näyttävät "lyijylasimaalaukset" ikkunoissa eivät aivan vetäneet vertoja katedraalin alkuperäisille.

Listalla on belgiklassikkoja sekä erikoisuutena talon omat oluet, vaalea ja tumma. Otin tumman ja "tukkimiehen leivän", joka sisälsi kinkkua, kananmunia ja salaattia. Olut oli varsin makean leipämaltainen ja sopikin leivälle hyvin. Leipä itsessään oli vähän turistihintainen (19e), mutta ihan ok. Istuin yläkerrassa, josta pystyi vakoilemaan näppärästi alakerran patsaiden reunustamaa tiskiä.

Turisteltuani lisää vanhassa kaupungissa, oli taas jalkapallopeliä tarjolla, jota varten läksin lähemmäs hotellia. Sivuhuomiona Antwerpenissä kannattaa tsekata katedraali. Pidän suunnattomasti katolisten kirkkojen ylilyövistä sisuksista ja Antwerpenin kirkko Rubenseineen oli hienommasta päästä käymiäni. 

De Keyserlein, paikallisen Espan, laidalla on Kelly's Irish Pub -irkkupubi, jossa Belgia - Ranska peli näytettiin suurelta skriiniltä. Sitä ennen käväisin naapurissa Bier Central Antwerpenissä. Bier Central on pieni ketju, jolla on sijainnit neljässä Belgian kaupungissa. Antwerpenin lisäksi Gentissä, Brysselissä ja Mechelenissä. Se mainostaa itseään yli 300 pullo-oluen valikoimalla ja korostaa tätä sillä, että pöydissä on paksu "Beer Encyclopedia" -menukirjanen, jossa oluet esitellään kuvauksineen. 

Ketjumaisuus tuntuu paikassa vahvasti, eikä mitenkään erityisen positiivisesti. Jotenkin tekemällä tehdyn tuntuista. Valikoimahan on siis teoriassa ihan hyvä, mutta en löytänyt sieltä oikeasti mitään kovin mielenkiintoista, joka kertoo ehkä enemmän minusta. Otin Ichtegem Grand Cru -hapanoluen, jossa on jonkinlainen kirous, joka saa minut unohtamaan sen nimen. Olen nimittäin maistanut Ichtegemin varmaan neljään eri otteeseen ja joka kerran tilannut sen mielestäni uutena tuttavuutena. Sitten saatuani todennut, että ai niin tämä on tämä. Onneksi olut on varsin hyvä oud bruin / flanderin punainen henkinen klassinen hapanolut, niin ei se hukkaan mene.

Irkkupubista ja futispelistä ei ole oikein erityistä kerrottavaa. Iso paikka, paljon kansaa ja sellaiseksi turistibaariksi ehkä vähän yllättäenkin juuri paikallisia katsomassa. Selostuskin oli flaamiksi. Sata belgialaista baarissa ei silti saanut aikaan samaa tunnelmaa kuin kymmenen brittiä edellispäivänä The Northernerissa. Paikalla oli myös maailman ärsyttävin Ranskan kannattaja, joka kukkui todella rasittavasti ja todella ärsyttävästi ja kovaan ääneen aina kun Ranskalla oli tilanne päällä ja tietenkin erityisen paljon sitten kun Ranska sai voittomaalin. Kaikenlaisia vajaamielisiä palikoita sitä pitää sietää. Ihmettelin, ettei tyyppi saanut turpaansa, mutta belgit ovat näemmä rauhallista kansaa. Toivoin koko loppukisojen ajan, että Ranska häviäisi jotenkin mahdollisimman nolosti ihan vain siksi, että sitä kukkujaa vituttaisi.

---

Seuraavana päivänä menin asioikseni ihmettelemään kaupungin kuuluisinta eli De Koninckin panimoa, joka on ollut jo 2010 lähtien Duvel Moortgat -konsernin osa.

Vanha panimo perustettiin 1827 Antwerpenin ja Berchemin rajan tulliportin seutuvilla toimineen majatalon tilalle. Tulliporttia sanottiin "kädeksi" koska sitä merkkasi pysähtymään neuvonut punainen käsi. Majatalon viihteeksi vieressä oli kenttä, jossa rikolliset hirtettiin. Viideltä Koninckiin ja kuudelta hirteen, sellanen on antwerpeniläisen lauantai...** Nykyään Berchem on tietenkin osa suurempaa kaupunkia, hirttäjäiskenttä on ihan nätti pieni puisto ja punainen käsikin toimii panimon, oluen ja kuulemma kaupunginkin tunnuksena.  

Näin rahvaan ei-henkilökunnan näkökulmasta pääasiassa tilassa on De Koninckin vierailukeskus ja museo tai siis interaktiivinen kokemus. Keskuksen sisäpihasta on tehty eräänlainen craft-hengailukeskus, jossa voi kaljoitella ja syödä ja ostella artisaanielintarvikkeita ja luomupolkupyöriä. Ei tosin tiistaiaamupäivällä. Julkisivujen ja museoiden taakse on toki kätketty ihan hyvän kokoinen panimokin ja kuulemma siellä vieläkin De Koninckia ja Tripel d'Anversia tehdään. Vierailukeskuksessa käydessä sen taakse piilotetun panimon kokoa ei oikein tajua, sen huomaa paremmin google mapsin satelliittikuvista. Silti jotenkin kuitenkin epäilen (eli puhtaasti spekuloin), että Duvelilla on vielä isommat keitot käymässä jossain megalaitoksessa. 

Kokemus oli ihan ison rahan meiningillä tehty. Liput voi hankkia etukäteen netistä ja kierroskin hoituu täysin itsenäisesti. En toisin sanoen nähnyt kierroksen aikana yhtään elävää ihmistä, jos jotain  ikkunasta bongattuja satunnaisia panimotyöntekijöitä ei lasketa. Kierroksen alussa annetaan poletti ja pieni bolleke De Koeninckia kouraan ja sanotaan, että tuonnepäin. Sitten siinä kävellessä rakennuksen läpi erinäiset hahmot kertovat näytöillä tarinaa panimon historiasta, oluen tekemisestä ja sen sellaisesta. Näytöt aktivoituvat aina huoneen mukaan ja erinäisiä vipstaakeja on koplattavaksi ja yhdessä vaiheessa ollaan "bolleken sisällä". Parhaiten mieleen jäi baarituvassa panimon eri vaiheiden omistajien "taulujen" käymä keskustelu, joka oli ajoittain ihan hauskakin. Jossain vaiheessa tyhjenneen lasin sai polettia vastaan täyttää Tripel d'Anversilla (joka on itse asiassa aika kiva tripel, jos vähän suora).

Ihan hyvin tehty viihdyttävä pläjäys kaiken kaikkiaan, tosin loppua kohti alkoi vähän väsyttää ja aloin vähän skippailla. Toisaalta olen kuullut vastaavia oluenvalmistusjorinoita aika moneen kertaan, joten kokemus voi erota jos on neitseellisellä panimokäynnillä. Itse panimoahan kierroksen aikana nähdään varsin vähän, pääosa on kokemuksella.

Aamupäivän viihde suoritettuna mietin, että mitäs sitten, vähän välipäivähän tämä oli. Olin jotenkin harkinnut lähteväni käymään Westmallen luostarilla, kun sinne olisi päässyt bussilla suht helposti. Panimomyymälä tosin ei olisi auki kuin perjantaisin, joten reissu rajautuisi matkamuistomyymälään ja luostarin puutarhassa käppäilyyn. Satoi vettä, eikä puutarhakäyskentely erityisemmin kutsunut. 

Niinpä hyppäsin ratikka-metroon ja päätin suhata paikkaan joka kuulostaisi hassuimmalta: Van Eeden, heti toisella puolella Scheldeä, pakko olla paratiisimainen mesta. Tai sitten hirvittävä betonilähiö. Kävin syömässä eväsleivän Schelden rannassa ja bongasin erikoisen pömpelin, johon menivät kävelytien opasteet: "Sint-Annatunnel". Kyseessä oli 600 metrinen jalankulkutunneli Schelden ali. Heti kokemaan!

Niin kuumottavassa umpitunnelissa en aiemmin olutreissulla olekaan ollut, mutta hieno kokemus! Se avautui toisessa päässä vieläpä parin korttelin päähän Cafe Pardafista, joka oli nyt auki. Nimensä mukaisesti oikeasti kahvilamainen ja valoisa, eikä niinkään perinteinen bruin cafe. Kahvilatunnelmasta huolimatta paikassa on varsin upea olutlista millä tahansa mittapaalulla tuonticraftejä ja kellaroituja tuotteita myöten. Otin ensi hätään Karmeliet Grand Crun, josta en ollut aiemmin kuullutkaan. Lempi-tripelini "grand cru"-versio oli varsin hyvä, jos nyt ei mitään mullistavan erilaista. Toiseksi olueksi löytyi Oude Gueuze Deville vähemmän tunnetulta lambic-panimolta Den Herbergiltä Buizingenista.  Itselleni uusi lambic-panimotuttavuus, ensimmäinen olut on julkistettu kai vasta 2020. Oikein hyvä, pyöreämmän pään gueuze. Edelleen voi oikeastaan luvata, että jos ottaa perinteisen (oude) gueuzen miltä tahansa belgialaiselta valmistajalta, niin ei siinä pahasti vinoon astu. Lipenin paikalta ennen kuin lompakko tyhjeni kokonaan.

Hotellipysähdyksen jälkeen ajattelin käydä viimein kehutun, edellispäivinä suljetun, 't Waagstukin tsekkaamassa. Matkalla ollut nörttibaari Geeky Cauldron kutsui myös sisäistä nörttiäni. Nörttipata oli varsin muovinen nörttikuppila, jossa varmaan on ihan kiva lautapelailla, mutta illan ensimmäisenä asiakkaana tyhjässä kapakassa oli aika oudon kulissinen tunnelma. Puolet baarista oli sci-fi-teemalla ja puolet fantasiateemalla. Mitään erikoisempaa olutta siellä ei ole, hyvä jos perusoluita, mutta hunajaviiniä eli simaa sen sijaan löytyy. Varsin mukiinmenevä ja juotava, petollisen vahva sima olikin kyseessä. Ei siis mikään olutturistin kohde, mutta jos simaa ja nörttikulttuuria etsii niin miksei.

't Waagstuk ilahdutti heti sisään astuessa. Mukava sisäpihamainen terassi ja vanhaan rakennukseen tehty korkeakattoinen baari, jossa kaiken muun mukavan lisäksi oli baarimyynti, eikä mitään pöytiinlaskutuksen pelleilyä. Aika halpakin pentele vielä. Pieni bolleke (eli 25cl De Koeninck, jos ei vielä ole selvä) oli vain 3,50€. Itse otin hanassa lymyilleen vihreän Chimayn, vaikka ei kyllä ollut sisäänmennessä ajatus ottaa kymmenprosenttista. 150 vuotisjuhliin 2012 tehty 10% erikoischimay on saanut jatkaa juhlien jälkeenkin tarjonnassa, mutta en uskonut sitä hanassa koskaan tapaavani, niin pakko kai se oli. 't Waagstuk olikin kai ainoa tai ainakin yksi harvoista, joissa sitä hanasta saa. Tai niin mainostettiin, en ole vahvistanut tätä. Tuhti, mutta raikas vaalea belgi ei pettänyt. Erinomainen siemailtava, hanaoluen tuoreus kukkeasti esillä. Otin kaveriksi Chimayn juustoa, joka tarjottiin jo tuttuun tapaan timmin sinapin kera.

Sisällä oli mukavaa, kunnes paikalle saapui luokallinen opiskelijoita professorinsa kanssa huutamaan, jolloin vetäydyin pihalle tihkuun katselemaan kankaalle heijastettua futispeliä. Innostun ottamaan vielä de Koekedam -saisonin (33cl 4,90€), josta ei valittamista. Kaiken kaikkiaan 't Waagstukia voi vahvasti suositella, olisi jopa ykkössuositukseni kaupungissa, jos...

...en olisi koskaan hotelliin kävellessä päätynyt hortoilemaan De Ware Jakob -nimisen kapakin ohi. Cafe Pardafin korttelin toisella puolella oleva kuppila ei ole belgikapakan olutnäkökulmasta mikään ihmeellinen, mutta hyvää perusbelgivalikoimaa on kuitenkin ihan runsaasti. Internet väittää sataa olutta. Hiton mukava pieni paikka, jossa istuessa soi lempeä kantri. Ei televisiota, ei älämölöä, kevyttä puheensorinaa ja hyvää kaljaa vain. Paikallisen Antwerpse Brouw Compagnie -panimon hyvin keskinkertainen olut ei haitannut tunnelmaa yhtään. Punaiset duvelkyltit värjäsivät hämärää kapakkaa ja mietin, että miksi aina se paras paikka löytyy viimeiseksi. Johtuuko se huonosta tuurista, vai siitä että on lähdössä vai siitä, että on jo käynyt muutamassa, joten on lempeän vastaanottavaisella tuulella. Tiedä en, mutta "kunnon jaakopista" jäi hyvä mieli. Sinne mieli halajaa kun takaisin Suomeen pääsee.

Seuraavana päivänä Gentiin. Siitä voitte lukaista Juomapostista.

*Tai vieroksun, paitsi jos laji on jotenkin vähän erikoinen, jota pelatessa voi juoda kaljaa ja sitä harrastaa vain erikoisuudentavoittelijat tai englantilaiset kuten snooker tai bowls. Olympialaisten parasta settiä oli 7-rugby, koskimelonta ja jousiammunta. 

**Noh, hirttolava(t) on kai oikeasti poistettu alueelta yli sata vuotta ennen panimon perustamista.

Suomessahan on ongelma, että ei kelpaa vapaa talous, mutta ei kelpaa monopolikaan. Koska saatavuus ja terveyshaitat ja valikoiman huonous ja valinnan vapaus. Sitä paitsi entäs verorahat ja oma napa, entäs ne? Kuka muistaa oman navan!?

Näin vasta nostetun alkoholirajan kunniaksi ajattelin kertoa ratkaisuni tähän asiaan. Koska tämä ratkaisu vaatii aika kohtuuttomia toimenpiteitä, täytyy olettaa, että minusta on tullut valtion itsevaltias diktaattori, jotta mitään tällaista voidaan saada aikaiseksi. Ja koska tällainen oletus on, niin ihan tottumuksen vuoksi pidetään rangaistuksetkin sitten vanhalla kunnon diktatuurilinjalla. 

---

Alkoholipolitiikkani olisi suorasukaista. Ensinnäkin jokaiselle kansalaiselle asennettaisiin käteen seurantasiru, jota voisi hyödyntää myös alkoholin käytön seurannassa. Ei sellainen vielä teknisesti mahdollista ole, mutta sen kehittäminen kivasti nostaisi ohjelmisto- ja siruteollisuutta uudelle tasolle. Uusi Nokia. Ihan piruuttani antaisin sirulle koodinumeroksi 666, jotta voisi hihitellä kun uskovaisilla salaliittoteoreetikoilla nuppi tutisee.

Alkoholijuomia saisi rontata kotiin vapaasti kaupoista ilman mitään vahvuusrajoituksia ja myös valmistaa ihan itse niin kuin haluaa. Ja kun sanon vapaasti, tarkoitan, että periaatteessa ilmaiseksi. Valtio ei maksa, mutta veloitus hoituukin sirun avulla vasta juodessa. Pirusiru seuraisi juotuja määriä ja hinta laskutettaisiin livenä niin, että se nousisi jyrkällä progressiolla jokaista nautittua annosta kohti. Annos määriteltäisiin yhdeksi puolen litran tuopiksi 5% juomaa, ja siitä sitten suhteessa muihin juomiin. Vuorokauden ensimmäinen annos olisi puoli-ilmainen, sanotaan vaikka kymmenesosa promillea kuukauden bruttotuloista, eli kolmen tonnin palkalla 30 senttiä. Tästä sitten jyrkentäen eteenpäin. Vuorokauden kymmenes annos raappaisi kuukauden tuloista puolet pois. Yhdestoista tyhjentäisi tilit kokonaan. Myös ne Cayman-saarten tilit. Näin alkoholi olisi hyvinkin halpaa, kunhan ei rupea liioittelemaan. Myös pitkittyneestä pikkutissuttelusta tulisi eskaloituva vero, eli taukopäiviä pitäisi pitää.

Baaritoimintaa edistettäisiin niin, että luvalla toimivissa baareissa kaksi ensimmäistä annosta saisi valtion piikkiin, mutta sen jälkeen progressio toimisi kuin kotioloissa. Viralliset baarit saisivat olla sellaisia kuin baarinpitäjä haluaa, mutta englantilais- ja irlantilaistyylisten pubien lupahakemukset menisivät pikakaistalla. Lisäksi baarin tyylistä riippumatta tarjolla tulisi olla aina cask-olutta Suuren Johtajan vierailun varalta. Paitsi karaokebaareissa, joissa ei saisi myydä kuin saunalämmintä lonkeroa.

Ihan ilman iloa tai vankkasuomalaista riekkumista ei toki tarvitsisi olla, sillä Suuri Johtaja on myös Riemukas Johtaja. Jokaisella kansalaisella olisi yksi räkäkänni-merkki vuodessa. Sillä pääsisi valituissa baareissa rajattuun 24/7-kännihuoneeseen, jossa ei olisi rajoituksia tai valomerkkiä. Siellä voisi sitten kiskoa niin pitkään kuin pysyy tolpillaan tai poistuu, alimmalla hinnalla koko aika. Ne, jotka selviäisivät hengissä ulos, voisivat taas aikaisintaan vuoden päästä käyttää uuden merkin. Kaikkialla ei tietysti ole baareja tarjolla, niin kotioloissa dokailu vapautuisi merkillä siihen asti, että menee nukkumaan. Vuoden merkin käyttämättä jättämisestä palkittaisiin kuukaudeksi yhdellä ilmaisella progressiotasolla, ilmaisella lounaalla tai valtion raittiusmitalilla. Itse saisi valita. Ihan hieno se mitalikin olisi.

Kännihuoneita lukuunottamatta baarit menisivät kiinni noin yhdeltä yöllä, sillä myöhemmin aamuyöllä ei ole baarissa mitään hyvää kenellekään koskaan tapahtunut ja henkilökuntaakin turha siellä roikottaa. Jos haluaa olla pidempään baarissa, sinne voi mennä aikaisemmin. Valomerkin aikaan poistuvat joko käyttäytyisivät hyvin ja asiallisesti tai ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä.

Muutenkin kuolemanrangaistuksia tulisi tietysti kylvää, ei kansa diktatuurin ruodussa pysy kuin pelolla.

Jos sirumaksamista tai progressiota jotenkin yritettäisiin kiertää, kiertäjä ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä.

Jos baarissa olisi likaiset hanat, henkilökunta ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä.

Kaikki rähisemään, kusipäitsemään ja tai muuten väkivaltaiseksi ajautuvat, omaa käyttäytymistään humalpäissään hillitsemättömät ja silti idioottimaisuuttaan juopottelevat dillet baareissa ja eritoten kodeissa ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Lapsikodeissa riehuvia ammuttaisiin vatsaan.

Alkoholista saisi kieltäytyä ja jos joku siitä kieltäytymisestä alkaisi naljailemaan, naljailija ammuttaisiin ilman oikeudenkäyntiä. Sellaisia vajaapäisiä toksisia pässejä ei tarvitse kenenkään kuunnella.

Karaokebaarin perustaminen sallittaisiin, mutta vahvasti pitkitetyin lupasäännöksin. Karaoken laulaminen muualla kuin äänieristetyssä spesialistibaarissa olisi tietysti tuomittavaa ja rangaistuksen arvannettekin jo. 

Kaikille alkoholilakien vuoksi ammutuille merkittäisiin tilastoihin kuolemansyyksi alkoholi, niin raittiuspiiritkin pysyisivät tyytyväisinä kun voisivat edelleen kauhistella viinan kiroja ja tuntea itsensä paremmiksi ihmisiksi.

---

Kirjoittaja ei oikeasti kannata kuolemantuomiota, ruumiillista kuritusta tai diktatuureja ja sietää karaokenkin olemassolon pitkin hampain.

Belgia on äärettömän kätevä maa olutmatkustaa, sillä se on pieni, siellä on hyvät julkiset yhteydet ja paljon sekä oluthistoriaa, hienoja baareja ja tietenkin itse olutta. Negatiivisempana puolena monet, etenkään pienemmät ja vanhemmat panimot eivät usein näe itseään oikein vierailukohteina, eli ne harvemmin ottavat vieraita vastaan noin turistimeiningissä ainakaan. Eikä perinteisimmillä välttämättä ole mitään modernin vinkeitä hanahuoneita koska tuotteet myydään ihan toimiviin baareihin lähelle niin piruako niille huoneita rakentelemaan. Lisäksi etenkin aukiolojen osalta kaikki tuntui olevan kesäsesonkinakin hyvin viikonloppukeskeistä. 

Viikonloppukeskeisyys muutti suunnitelmanikin aika viime metreillä. Tarkoitus oli aloittaa Brysselistä, mennä pistäytymään Florenvillessä Orvalin trappistiluostarissa ja sieltä saapua alkuviikoksi Monsin kaupunkiin Hainautin alueelle ja lopettaa reissu Gentissä. Mons olisi ollut vähän vähemmän ilmiselvä ja siten mielenkiintoisempi kohde. Lisäksi sen lähistöllä olisi ollut pistoreissuiksi montakin mielenkiintoista panimoa (tosin niin kaikkialla). Noh, kaikki olennaisimmat mestat olivat alkuviikosta kiinni, jonka onneksi huomasin kerrankin ajoissa. Vedin viivan Monsin päälle ja logistisista syistä saman viivan alle jäi Florenvillekin. Vaihdoin ne miljoonakaupunki Antwerpeniin jossa luulisi olevan arkipäivänäkin jotain elämää.

Belgian matkustuskätevyyden henkilökohtaisena vastapainona on sitten se, että Euroopan ns. kolmesta suuresta olutmaasta Belgia on itselleni oikeastaan vähiten kiinnostava. Yhtään Belgiaa muuten väheksymättä, nykyään valitsen Brittein saaret tai Saksan paljon mielummin. Vaikka Belgiassa tehdään sadoittain upeita oluita, suurin osa belgityyleistä ei koskaan ole ollut niin hirmuisen lähellä sydäntä. 

Toisaalta siksi(kin) näillä reissuilla käydään ja juuri siksi valitsin Belgian tänä kesänä. Paikallisesti maistellessa yleensä kummasti innostuu siitä paikallisesta.

--

Ensin siis Brysseliin, tuohon Beneluxin Turkuun. Lentokapteeniksi sattui pikkuserkku, niin matkaa ei voi moittia.

Edellisellä reissulla olin majoittunut vaimon kanssa yhdessä niistä hirvittävistä betonikolosseista, joita Brysseli on rätvitty täyteen. Jottei menisi fiilikset ihan ristiin, olin valinnut myös tälle matkalle Thon-ketjun hotellin. Olin aiemmin keväällä Oslossa pistäytyessä ihastellut norjalaisen ketjun lukuisia Oslon hotelleja ulkoapäin. Ne nimittäin näyttivät kaikki siltä, kuin joku olisi uhannut aseella DDR:läistä arkkitehtiä ja käskenyt suunnitella jotain, joka ei pelkästään näytä kadulle tumpatulta röökiltä rakennuksen muodossa, mutta myös tuntuu siltä.

Niihin verrattuna Brysselin Thon EU oli siistimpää harmaata peltiä ja lasia, mutta toisaalta siltä puuttui kaikki se tumpatun röökin karisma. Thon - Jos hotelli olisi kirpparilta löydetty puku!

Noh, rehellisyyden nimissä sisältä se oli ihan siisti hotelli, jossa kaikki toimi erinomaisesti. 

Hotellimuodollisuuksista selvittyä kello kävi jo melko pitkällä iltaa ja seuraavan päivän Pajottenlandin kierros jo kuumotti aikaisella aamulla. Lähdin metrolla keskustaan pariksi tunniksi ensi sijassa syömään.

Entiseen pörssipalatsiin Place de la Boursella on rakennettu viime vuosina Belgian Beer World -"kokemus" belgialaisesta oluesta. Kuulemma isolla rahalla tehty ja varsin näyttävä, mutta toisaalta painotukset kai myös ovat isommissa tuottajissa. Ikävä kyllä museo oli jo kiinni kun saavuin kaupunkiin, enkä sinne seuraavanakaan päivänä ehtinyt lambiceiltani. Rakennuksen vierestä löytyi kuitenkin maineikas Fritland -pikaruokala, josta tarinan mukaan saa Brysselin parhaan Mittraillette-leivän, joka edellisellä reissulla jäi testaamatta.

Mittraillette tarkoittaa konepistoolia. Muualla huomasin myytävän pienempiä leipiä nimellä "pistoler", joten oletan nimien syntyneen viittauksesta toiseen. Kumpaan suuntaan, sitä en osaa sanoa.

Ruumiita Mittrailletella kuitenkin syntynee. Kyseessä on näet pitkähkö pätkä patonkia, johon mätetään väliin rasvaista lihaa (tuntuu vaihtelevan makkarasta kebablihaan, Fritlandin oletus oli kaksi jauhelihapihviä), paistettua sipulia, salaattia, iso kasa ranskalaisia sekä itse valittava (majoneesi)soossi. Leipä vaikuttaa melko älyttömältä kun sen saa eteensä, mutta Varkauden Riittulan Autokioskin kasvattina koin siinä sellaista kotoista tumimaista hulluutta: Siis miksei laitettaisi jäätävää kasaa uppopaistettuja perunoita patonkiin? Kyllä yksi Mittraillette elämässään kannattaa syödä, kahdesta en ole niin varma. Se ei sitäpaitsi maksanut kuin kahdeksan euroa.

Konepistoolin kanssa taisteltuani siirryin ensimmäiselle oluelle kävelymatkan päähän Poechellekelderiin. Viime reissulla kaupungin turistisin olutpaikka oli niin täynnä, että jäi välistä. Kapakkahan on välittömästi kaupungin pienimmän suurimman nähtävyyden, Manneken Pis-patsaan, vieressä. Asiakaskunta vastaavasti tietenkin puhtaasti turistia. Paikassa on kuitenkin ihan hyvä olutlista sellaiseksi ja kiva terassi, josta pissapoikaa valokuvaavia laumoja voi näppärästi seurailla. Otin ensi olueksi tietysti Orvalin, jota olisi saanut myös huoneenlämpöisenä*. Lämpimänä päivänä päädyin kylmään. Olut oli erityisen tuoretta, alle kuukauden vanhaa ja maksoikin vain kuusi euroa. Ei valittamista tällä sijainnilla.

Täyttä terassia hoiti yksi ainoa vipattavaviiksinen tarjoilija, jolla ei meinannut aika tai jalat riittää mihinkään. Niinpä pöytiintarjoilun ja laskun odottelun ansiosta yhden oluen nauttimiseen meni yli tunti. Katselin kartasta, että lähellä oli vielä Gist-niminen nuorekkaampi kuppila, jossa voisi yhdellä pistäytyä ennen kuin oli pakko siirtyä yöpuulle.

Gist on vain reilun sata metriä Manneken Pisiltä ylämäkeen Rue de Chêneä pitkin. Sisältä suhteellisen perinteinen bruin cafe noin muuten, mutta hanoissa oli ensi sijassa kaikenlaista craftia kuten paikallista Brussels Beer Projectia. Otin yhden Saison Voisinin, miedon 5% saisonin, joka sopikin lämpimän päivän raikkaaksi lopetukseksi oikein hyvin. Mukava baari, jota voi suositella ja jossa olisi voinut istua pidempäänkin. Aika ei vain antanut periksi enää.

----

Pajottenlandiin oli nimittäin kiire aamulla. Olin varannut etukäteen Boonille panimokierroksen ja se alkoi jo yhdeltätoista. Paikallisjuna Central-asemalta Lembeekiin ottaa vain parikymmentä minuuttia ja pari euroa. Lembeekissäkään ei tarvitse kauaa ihmetellä, panimo kun on melkein aseman vieressä.

Hötkyiltyäni olin jopa etuajassa. Paikkaa kuntoon luuttuillut myyjätär merkkasi saapumiseni ja kehotti odottelemaan opasta. Kyselin, että voisinko ehkä ottaa oluen terassilla odotellessa, mutta tästä myyjän pasmat menivät aivan sekaisin. Kun hän ei tiedä mitä olutta antaa. "Kun on niin monia oluita!" Täh? Ehdotin, että jos gueuzeä? "En tiedä mitä oluita oikein on!" Luovutin ja sipittelin vettä omasta pullosta. Kierroksen jälkeen tajusin, että ilmeisesti hän luuli, että halusin etukäteen jonkun kierrokseen kuuluneista oluista.

Koelschip

Frank Boonin 1978 perustama/pelastama lambic-panimohan on siitä maineikas, että Boonin ajatusta ryhtyä lambicin tuottajaksi voi ajoituksen suhteen pitää melko hullunrohkeana. Lambic oli unohdettu ja kuolemassa ollut olut, jonka tulevaisuuden arvostuksen ja suosion päiviä ei voinut pitää millään tavoin varmana niinä päivinä.

Täällä sitä käsintehtyä maalaisolutta puumelalla värkätään.

Boon onkin lambicin henkiinheräämisen merkittävimpiä tekijöitä ja siksi käymisen arvoinen paikka. Toisaalta Boonista on kasvanut niin iso tuottaja, että jos elättelee jotain romanttisia mielikuvia nyrkkipajassa tehtävästä maalaisoluesta, ne rapisevat kierroksella vauhdilla. Keittohuone oli modernin suurpanimon steriili tila ja valtavia vesisammioita katsellessa opas kertoi koko homman olevan niin automatisoituakin, että Frankilta ohjat ottaneet pojat voivat kontrolloida koko prosessia kotisohvaltaan läppäriltä. Se on sitä käsityöläisolutta.

Tynnyrivarasto (yksi useammasta) on tietysti lambic-kierroksen ydintä. Punarimoitettuja tynnyreitä oli valtavat määrät, eri kokoisia ja eri paikoista hankittuja. Monet Boonin tynnyreistä olivat vanhoja lambic-tynnyreitä, jotka oli pelastettu viinintekijöiltä ja entisöity uudelleen käyttöön. Kuuluisin niistä lienee tynnyri numero 79 eli "VAT 79" josta taannoin pullotettiin erikoiseräkin. Kyseessä on myös panimon vanhin tynnyri, vuodelta 1883. 

Opas osoitti edellistä vastapäätä olevaan tynnyri 67:n kirjoitettu numeroa. Vaikka yleensä lambic istuu tynnyreissä vain pari kolme vuotta, tässä oli ollut tavaraa jo vuodesta 2017. Opas sanoi maistaneensa sitä ja kertoi sen olevan erinomaista, mutta manaili, ettei Frank ole suostunut kertomaan mitä aikoo sillä tehdä ja miten kauan se tynnyrissä saa vielä muhia. 

Yhtäkkiä itse Frank Boon hortoilikin paikalle. Homma tuskin oli mikään kierrokseen skriptattu elementti, sen verran pöllämystynyt Herra Boon itsekin tilanteesta oli. Jos olikin suunniteltu, niin ainakin hyvin luontevalta se tuntui.

Frank Boon ja hiottava tynnyri

Frank oli sanojensa mukaan varastossa tynnyrinhuoltohommissa ja esitteli sitten kierrokselle hämärässä sivuvarastossa kännykänvalossa tynnyriä, jonka uusittu pohja oli hiomista vailla. Rivien välistä kierrosten aikana oppaan puheista jäi vähän sellainen kuva, että osin eläköitynyttä perustajaa ei enää itse oluen panemisvaihe niin paljoa kiinnostele, mutta tynnyrien kanssa pelaaminen on sydäntä lähellä.  

Kierroksen lopuksi oli tietysti pieni maistelu. Siinä maistettiin lippulaiva Oude Gueuze, vanhimmista tynnyreistä puhtaasti 3-vuotiaasta lambicista sekoitettu Mariage Parfait sekä Kriek (huom, ei oude kriek). Kaikki toki hyviä, joskin panimon tuotannosta aika tavanomaisia ja siten tuttuja tuotteita. Otin lisäksi tietenkin ns. raakalambicia kun kerran sai. Boonin hanasta valutettu sekoittamaton lambic oli varsin raikasta, verrattuna esim. edellisellä reissulla maistamaani Cantillonin vastaavaan. Toisaalta se oli myös vähän tylsempää.

Nappasin vielä panimomyymälästä matkaan putelin HORAL-panimoiden typerästi nimettyä "Megablendiä" vuodelta 2015 itselleni, sekä yhden tuliaispullon vaimolle (Mariage Parfaitia tietty). Sitten oli aika junailla itsensä pari pysäkkiä takaisin Brysseliin päin.

Matkalla on nimittäin asema nimeltä Lot (joka merkitsee minulle paljon. Kiitos, haen takkini). Asemalta parin sadan metrin päässä on lambic-valmistaja 3 Fonteinenin "Lambic-o-droom" -hanahuone ja kypsytysvarasto. Itse panimo on hieman kauempana. Tulin hanahuoneelle juuri kun se aukesi klo 14, mutta terassilla oli jo kuuden kv-olutnörtin seurue asettautumassa.

3 Fonteinenin huone onkin aika uusi ja siinä on lambic-meininkien lisäksi kevyt craft-aallon käry. Paikka on jotenkin selvemmin suunnattu etenkin kansainvälisille lambic-nörteille, siinä missä Boonin panimon kauppa ja kierros oli "tavallisille" turisteille. Paikalla olikin ainakin brasilialaisia olutnördejä/craft-panijoita ja lisäksi edellä mainittu seurue jonka kansallisuus jäi epäselväksi.

Paikan olutlista olikin täynnä sellaista, mitä moni unelmoi lambic-panimolta löytävänsä: Harvinaisempia pullotteita ja vanhoja eriä. Lisäksi siinä oli joitakin "ystävien" tekeleitä, kuten esim. Hill Farmsteadin villioluita. Hinnat olivat myös yleisön mukaiset, vähänkin erikoisemmista pulloista sai maksaa useita kymmeniä euroja.

Otin pienen kannullisen panimon raakalambicia, tietenkin. Harvinaisenkin pullon kun saa diilattua halutessaan jostain harmailta markkinoilta jos oikein kovasti sellaisen tahtoo, mutta sekoittamatonta ei netistä paljoa tilailla. Myyjä pumppasi oluen brittiläisellä cask ale -pumppuhanalla kannuun. Olut varsin raikasta. Sitä siemaillessa selailin pullolistaa ja tuumasin, että jos nyt jotain erikoisempaa sitten, kun on tänne asti tultu. Isoa pulloa en viitsinyt yksin riipoa, niinpä päädyin 2009 vuoden Doesjeliin. Doesjel on panimon tavallaan epäonnistunut olut: käytännössä gueuze-sekoitus, mutta sellainen, joka ei ole onnistunut tuottamaan hiilihappoa. Uskottavan etiketitön pullo tiukalla pölykertymällä näytti viisi kertaa ikäiseltään. Olut oli vähän tunkkainen ja erittäin hapan, mutta myös syvä ja mielenkiintoinen hedelmäisyydeltään.

Yhtäkkiä sisältä tuli työntekijä huutelemaan, että olisi tarjolla ilmainen varastokierros. Kas, samapa tuo. Kaadoin loput Doesjelit lasiin ja liityin seuraan.

Heti Boonin kierroksen jälkeen 3 Fonteinenin varastokierros alkoi aika nopeasti tuntua puuduttavalta toistolta, eivätkä tynnyritkään olleet aivan Boonin satavuotiaitten tasolla noin mielenkiintoisuuden puolesta. Yhteen tosin oli kaiverrettu hieno kuva panimon perustajasta Gastonista ja hänen pojastaan Aramandista. Kaiverrus oli 2019 syntymäpäivälahja silloin jo syöpää sairastaneelle Armandille, joka sinnitteli toissavuoteen asti ennen kuolemaansa.

Ai kuva? No en tietenkään ottanut siitä koko varaston mielenkiintoisimmasta asiasta kuvaa, mutta tässä kuva pullosta tynnyrinreiässä, jossa kaiverruksesta näkyy noin viidesosa oikeassa laidassa. Tämä on Tuopillinen, jo vuodesta 2012 ja mottoni kuuluu: "Juu, ei tänne kuvien vuoksi kannata tulla".

Onneksi ei tarjottu tästä maistiaisia. Sen tietää miten siinä käy.

Lähellä 3 Fonteinenia on uusi panimo ja sekoittamo Boerenerf. Vasta nelisen vuotta toiminut tuottaja vetää kyllä perinteiseen panimomarkkinointitapaan kytkökset vanhaan Eylenboschin panimoon, joka on toiminut tiluksilla aina 1800-luvulta saakka. Toinen perustajakin on toki Eylenbosch nimeltään, niin perusteitakin ehkä on, mutta toisaalta panimo on kuitenkin lopettanut toimintansa jo yli 50 vuotta sitten, niin kovin vahvasta jatkumosta ei voi puhua.

Boerenorf on 3 Fonteinenilta on helposti kävellen saavutettavissa, vain noin puolentoista kilometrin päässä. Kuumana ukkosta lupailevana päivänä kannattaa tosin varata jo vähän vettä mukaan, matkan varrella kun ei ole minkäänlaista varjoa. Belgialaista puoliurbaania maaseutua lehmineen kylläkin. Kuten edelliskesänä Oxfordissa pubia etsiessä, vaihdoin nautarouvien kanssa pari sanaa. Tästä on tulossa tapa, voisi sanoa jopa hyvä enne, sillä aina kun olen lehmän kanssa turinoinut ennen baariin menoa, kokemus on ollut oikein hyvä. 

Boerenorf baareineen on sympaattisessa maatalossa, vähän tuntuu kuin jonkun pihaan menisi, sillä niin meneekin. Baarin ovikin oli niin päin mäntyä asennettu, ettei se meinannut avautua lattiaa telomatta. Jos en olisi saanut kannustusta sisältä, olisin luullut paikkaa suljetuksi.

Paikka vaikutti sisälläkin jotenkin siltä, ettei siellä ole mitään toimintaa juuri sillä hetkellä. Tiskin takana oli tyyppi, mutta hän jutteli kavereidensa kanssa. Näytin ilmeisen eksyneeltä auringonpistämältä ääliöltä, kun en ensi sekunteihin saanut sanaa suustani.

"How can I help you?"

"Äh... lambic?"

"You've come to the right place!"

Sekoittamo tekee paljon eri tavoin maustettuja lambiceja, mutta nappasin maistoon tietenkin Oude Gueuzen. Pitäkää mausteenne. Gueuze olikin mainio. Erittäin raikas, kirpakka ja miellyttävällä koivunlehtimäisellä vivahteella. Myönnettäköön, että nautintoa paransi kävelypätkällä kehitetty tolkuton jano. Lisäkseni paikalla oli mainitut pari paikallista koirineen ja muutama turistikin valui sisään gueuzeä siemaillessani. Paikka oli baariksi varsin tilava ja hyvinkin maaseutumainen ja mukava. Tuli hieman Hollolan Hirvi mieleen. Teki mieli jäädä toiselle, ehkä kolmannellekin.

Todellisuus vyöryi kuitenkin sellaisten suunnitelmien tielle tummien pilvien muodossa. Sääennuste lupasi kaatosadetta koko loppupäiväksi. Katselin pilviä ja laskeskelin, että ehdin joko asemalle tai kilsan parin päässä olevalle Oud Beerselin panimokahvilalle tai sitten voin jäädä tissuttelemaan Boerenorfille. Kahdesta jälkimmäisestä en sitten enää kuivana junalle pääsisikään. Sateenvarjoon kun en ollut tajunnut lähtiessä varautua.

Mukavuudenhalu ja pieni panimokierrosten jälkeinen kävelyväsymys ajoivat lopulta asemalle. Boerenorf tekee myös perinteistä siideriä, jota nappasin pullon kotiinviemisiksi** ja suuntasin google mapsin opastamalle oikotielle. Joku oli kertonut mapsille kahden pellon ja talojen välissä menevän kirjaimelliseti yhden jalan levyisen polun, joka toi vähän jännitystä matkaan, mutta kyllä se ihan oikea oikopolku oli. Sen ansiosta pääsin kuivin nahoin asemalle, sillä taivas aukesi just kun pääsin aseman katon suojaan.

Junalla takaisin sateiseen pääkaupunkiin ja nopeasti hotellille vähäksi aikaa lepuuttamaan. Tuliaispullotkin oli hyvä saada pois kantamuksista. Parin tunnin päästä sade oli vähän tointunut. Ehkä tästä vielä ehtii syömään ja tsekkaamaan paikan tai pari. Tällä kertaa sateenvarjolla aseistautuneena, joten vettä ei tietysti tullut loppuillasta kuin muutama ropaus.

Tsekkasin ennen vanhaan noin jokaisessa Brysselin olutoppaassa mainitun legendaarisen Monk Cafén, joka ikävä kyllä sulki ovensa viime vuonna. Sen tilalle oli avattu nimellä Billie uusi paikka, joka sekin oli perinteisen belgialaisen olutkahvilan oloinen. En alkuperäisessä koskaan käynyt, niin hankala sanoa onko mikään muuttunut. Söin bolognesen, join Orvalin. Ihan mukava mesta.

Brasserie Sennelle asti en jaksanut tälläkään kerralla. Jääköön se nyt sitten tulevaisuuden kohteeksi. Sen sijaan suuntasin Brasserie Surrealistelle. Panimolla on ravintola-hanahuone pienen Place du Nouveau Marché aux Grains -aukion laidalla. Ravintolapuoli on ilmeisesti tasokkaampikin fine-diningiin nojallaan oleva paikka ja hanahuoneosasto puolestaan vaikutti enemmän tavanomaiselta craft-menolta. Kuten panimon nimi vinkkaa, sisustus paikassa olikin melko villin eksentrinen kristallikruunuineen ja vinkeine patsaineen. Tykkäsin siitä aika paljon, mutta mihinkään baari-istuskeluun se ei varsinaisesti itseäni kutsunut. Etenkään sateella kun terassillakaan ei oikein viitsinyt kastua. Syömään olisi jäänyt mielellään, jos en olisi jo ehtinyt mättää kupuuni spagettia.

Panimo markkinoi erikoista surreaalisuuttaan myös tuotteissaan aika paljon. Siinä missä sisustuksessa villit ideat toimivat, oluiden kuvauksia lukiessa touhu alkoi rehellisesti sanoen tuntua itseriittoiselta itsensä korostamiselta varsin nopeasti: Katsokaa miten erikoisia ja villejä me ollaan! Katsokaa nyt! Toooosi outoja juttuja! Otin hanasta panimon ilmeisen lippulaivatuotteen, Surrealiste pale alen. Ironista kyllä, se oli oikein sellainen pakasta vedetty hazy pale ale, jossa ei ollut yhtään omaa ideaa. Vetinenkin vielä. Ehkä tämä riitti.

Surrealistilta kävelin vielä tsekkaamaan Brussels Beer Projectin, jostain väkinäisestä syystä englanniksi nimetyn kapakkapanimon Rue Antoine Dansaertilla, lähes Senne -joen varrella. Panimon tölkkejä näkyi aika paljon kaupoissakin. Hyvin modernin craft-meininki baarissa, takaosan juomatilat jaettiin panimolaitteiden kanssa. 2015 aloittaneella panimolla on monenlaista tuotantoa, mukaan lukien varsin kunnianhimoisia lambic-projektejakin, jotka käsittääkseni tehdään juuri tässä Dansaertin alkuperäisessä mestassa. Isompi panimo on nykyään etelämmässä Anderlechtissä. En jaksanut lähteä aamupäivän lambic-kierrosten jälkeen enää lambiceihin vaan otin vain IPAn. Se oli varsin hyvä, jos nyt ei mitään tarinoimisen arvoista.

BBP vaikutti hyvinkin kivalta paikalta istuksia iltaa, mutta se oli täysin tyhjä ja lauantai-ilta oli jo pitkällä. Brysselihän on kertomusten mukaan aika kuollut viikonloppuisin ja kesällä kun EU-virkamiehistö häviää, mutta että näin kuollut? Vai onko se vain craft-olut kun tekee kuolemaa? Noh, toivottavasti mestassa on elämää muulloin, vaikutti ihan mukavalta paikalta. 

Minun keski-ikäinen ruhoni ei kuitenkaan enempää kiertelyä tälle päivää jaksanut ja siirryin takaisin hotellille. Puolitoista päivää Brysseliä oli ihan tarpeeksi Brysseliä. Pidemmällä vierailulla Brysselin rakennuksia nimittäin joutuu katsomaan pidempään ja olen ihan liian vanha sellaiseen. Seuraavana päivänä piti lisäksi olla lähdössä Antwerpeniin. Siitä lisää myöhemmin.

*Huoneenlämpöisenä tarjoilu liittyy Orval Ambassador - titteliin, jota kapakoille myönnetään mainokseksi Orvalin tarjoilun erinomaisuudesta. Sen saamiseksi ravintolan pitää tarjoilla Orval oikein, pitää siitä huolta ja lisäksi taata, että sitä saa myös muuten kuin jääkylmänä. 

**Boerenorfin siideri oli ns. liiankin maaseutusiiderinen. Ihan hyvä, mutta navetta puski läpi turhan paljon.

Juustoparitukset olivat suunnittelemattomalla tauolla kesän ajan. Johtuen pääasiassa siitä, ettei tehnyt mieli juustoa ja toiseksi kesälomista ja muista kiireettömyyksistä. Näinpä juustojuttujen määrä ei vähene, mutta sarja pidentyy yli tämän vuoden. Ylipäätään virhe tehdä mitään "kerran kuussa/viikossa/päivässä/sekunnissa" henkisiä suunnitelmia elämään, niistä tulee vain turhaa stressiä.

Mutta! Palaamme takaisin juustojen ihmeelliseen maailmaan. Tällä kertaa vuorossa juustot, joita on jotenkin hankala kategorisoida. Ei siis minun mielestäni vaan erinäisten juustogurujen. Välillä ne on kittijuustoja, välillä pestyjä juustoja, välillä punahomeita, välillä ties mitä. En ymmärrä asiasta tarpeeksi, joten kutsun niitä termillä "pehmeät ja haisevat", sillä ne ovat a) pehmeitä ja b) haisevia. Sellaisia, jotka lämmetessään menevät joskus lähes dipattavaksi velliksi ja haisevat pahimmillaan sillä lailla kunnon hirveältä, ettei kehtaa tarjota. Ironista kyllä, tällaiset hajujuustot ovat yleensä aika miedon makuisia. Ainakin hajuun verrattuna.

Oluet

Juustojen hajusta se vain tämän kuvan sumeus johtuu

Klassikko: Girardin Gueuze 1882 (musta)

Oluet sitten näille. Pohjaksi on ollut tapoina ottaa kirjassa suosittelemani pari. Siellä suosittelen erinäisiä hapanoluita, kuten kriek lambic, flanderin punainen ja gueuze. Näissä on happamuutta ja myös kierompaa luonnetta kohtaamaan juuston rasvan ja vinkeämmät elementit. Näiden lisäksi biere de garde, ei happamana vaihtoehtona.

Satuin törmäämään juuston ostopäivänä Olarin Panimolla olutsommelier Olli Majaseen, ja kysyin Ollin näkemystä. Ollin lonkalta heitetty valinta oli gueuze, joten sillä mennään. Kiitos vain Ollille! Kaapissani on kypsynyt jokusia gueueze-pulloja, niinpoä tämä oli erinomainen tekosyy avata yksi. Valikoin joukosta Girardinin "mustan etiketin" gueuzen. Pullossa ei ole mitään vuosimerkintää, mutta jostain olen merkinnyt muistiin vuoden 2018 pullotusvuodeksi. Kuutisen vuotta kypsynyt siis.

Haastaja: Tripel LeFort

Biere de garde ei ole lempioluttyylejäni, mutta vaalea versio on aika lähellä saisonia, joka puolestaan on aika lähellä tripeliä. Ja tripeliä olin juuri tuonut Belgiasta ison pullon. Tripel LeFort on isohkon, mutta itsenäisen, Omer Vander Ghiste -panimon tuotos. Sen tunnetuin olut lienee Omer, jota Belgiassa vähintään mainostetaan aivan älyttömästi, liekö sitten juodaankin. Olut on itselleni uusi, mutta toisin kuin kotimaisiin tuottajiin, belgeihin voi luottaa tripeleissä melko sokeasti. Ihan ok tripel tämä olikin, mitä nyt hieman alkoholisuus puski läpi.

Yllättäjä: Old Peculier

Kolmanneksi halusin jotain vinkeämpää villiä korttia. Ihmettelin parinkin panimon noutohyllyä ja parin kaupan valikoimaa, mutta ei oikein lämmittänyt mikään tarjolla ollut. Sitten tajusin, että olin juuri ostanut Alkosta tölkkikaupalla yhtä lempioluistani: Theakstonin Old Peculieria. Normaalisti parittaisin sen esim. vahvalle cheddarille tai vanhalle goudalle, mutta sehän voisi olla yllättävä kulma tämmöiseenkin. Kokeillaan! Old Peculier on muuten nykyään viimein kauppavahvuinen (5,6%), joten toivoisi näiden tölkkien löytävän tiensä ruokakauppaankin. Oluthan on viimeisen päälle loistava. Ihan vink vink vain, duopoli.

Old Peculier on myös yksi hankalimmin tyylilokeroon laitettavista oluista mitä tiedän. Siinä on ominaisuuksia bitteristä ja dark mildista ja toisaalta vahvemmistakin briteistä. "Old aleksi" se monessa paikassa leimataan, mutta sellaisen pitkään säilöttävän old/stock alen ominaisuuksia siinä sitten taas ei ole ja old ale on ihan kelvoton tyylimääritelmä muutenkin. Strong english ale kai se sitten olisi...

-----

Klassikko: Munster

Haluamani klassikko olisi ollut ranskalainen (kuinkas muuten) Époisses, mutta sitä ei ollut saatavilla tällä hetkellä. Lentävästä Lehmästä valiteltiin, ettei ole pariin kuukauteen kai tulossakaan. Toinen samanmoinen klassikko on ranskalainen (tietysti) Munster. Se saa nimensä Saksan rajan läheltä Alsacen eli vanhanaikaisesti Elsassin kylästä nimeltä Munster. Ei siis siitä suuresta kaupungista Münster, joka on ihan reilusti Saksan puolella. 

Munsteria on tehty 600-luvulta asti Pyhän Gregoriuksen luostarissa (joka käsittääkseni on raunioina nykyään). Punertavakuorinen tahmea juusto, sisus on pehmeää. Tuoksu on enemmänkin lemu, ihan kunnon hielle ja kaalipierulle dunkkaavaa tavaraa. Maku on hellempi, hitusen hapanta suolaista svingiä ja mukavaa rasvaisuutta.

Paritukset

Gueuze (Girardin): Toimii. Juustossa on juuri tarpeeksi voimaa gueuzen happamuudelle ja kokonaisuus on ihan suht harmoninen. Mitään uutta ja parempaa siitä ei synny, mutta hyvää kuitenkin.
Arvosana: 8-

Tripel (LeFort): Olut paranee. Juusto hävittää oluen alkoholisen kulman ja pientä hedelmäisyyden paria löytyy myös. Toimii aika samalla tavalla kuin kotimaisen versionkin kanssa.
Arvosana: 8-

Old Peculier:  Mitä täällä tapahtuu? Tämä hieman voimakkaampi munster-versio tuntuu hukkuvan maltaisen OP:n alle melkein kokonaan, siinä missä Hakaniemi paransi oluen meininkiä. Ota näistä nyt tolkku. Tämä kuitenkin lässähtää.
Arvosana: 6+

Haastaja: Taleggio

Haastajaksi löytyi italialainen klassikko taleggio. Olen halunnut jo pitkään maistaa tätä juustoa, joten oli aikakin. Lombardian Val Taleggio alppilaaksosta nimensä saava juusto, tai ainakin samankaltainen juusto alueelta, on ollut tuotannossa jo antiikin Rooman aikaan. Taleggio tehdään suorakulmaisina blokkeina, joihin painetaan T-kirjain. Sitä ei hirveän pitkään kypsytellä ja juusto on sinällään mieto, mutta haju on terhakka tässäkin.

Juustokirjani ei laske taleggiota samaan sarjaan kahden muun kanssa (munster on "pestykuorinen pehmeä juusto" ja taleggio "keittämätön puristettu juusto"), mutta pehmeä ja haiseva se on, joten eikun vaan. Tuoksu on selkeästi kevyempi kuin munsterissa, mutta kyllä terhakka kellarihome siinä silti on. Maku on uskomattoman hyvä. Tästä tuli melkein lempijuustoni kertaistumalta. Pehmeä, rasvainen ja suolainen, mutta siinä on mukana makeutta ja kepeä, suorastaan hedelmäisen maitohapan kulma. Todella herkullista tavaraa. Ei jäänyt ainoaksi kerraksi, että hankin tätä.

Paritukset

Gueuze (Girardin): Juusto nippa nappa pärjää oluen happamuudelle. Hieman gueuze kuitenkin jyrää, mutta kombon pelastaa loppuun tuleva vinkeys, jossa juuston hieno maku ottaa lambicin hedelmäisestä kulmasta kiinni ja pyöräyttää tanssiin ikään kuin loppuniiauksen.
Arvosana: 8

Tripel (LeFort): Ei. Nyt ei lähe. Ei palvele juustoa, eikä olutta. Kummatkin jotenkin lopahtaa aivan täysin. 
Arvosana: 5½

Old Peculier: Ja aivan sama ongelma tälläkin kuin tripelillä. Kummallista. Juusto vain lötkähtää ihan mielikuvituksettomaksi ja olut oudosti väsyy. Hitusen parempi kuin tripel kuitenkin, koska OP:n tumma maltaisuus pitää sitä paremmin kasassa.
Arvosana: 6- 

Kotimainen: Hakaniemi

Jälleen Helsingin Meijeriliikkeen tuotos, koska niitä on helposti saatavilla täälläpäin. Hakaniemi on paikallinen tulkinta munsterista. Se on "punahomejuusto", jossa brosyyrin mukaan voi aistia "Pitkänsillan pohjoispuolen särmikkäitä aromeja ja tuoksuja" ja se on "sivistyneempi versio" munster-juustosta. Näin 17 vuotta Kalliossa asuneena, ihan kaikkia alueen aromeja ei ehkä tarvitse juustoon saada, mutta hauska kuvaus kuitenkin.

Ulkoisesti varsin samanoloinen kuin munster, tietenkin. Itse asiassa kun katson tässä päivää myöhemmin näitä valokuvia, niin toivottavasti ne nyt menivät oikeinpäin... Joka tapauksessa juusto on varsin samankaltainen kuin ensimmäinenkin juusto, mutta sekä tuoksu että maku ovat miedompia. Muuten aika samoilla linjoilla. Laatutuote tuntuisi olevan.

Paritukset

Gueuze (Girardin): Gueuzen happamuus jyrää juuston aivan täysin jalkoihinsa. Suussa maistuu vain lambic ja pyörii köntsä jotain vahaa. Ei se pahalta maistu, mutta parituksena avuton.
Arvosana: 6

Tripel (LeFort): Varsin toimiva. Vähän kuin munsterin kanssa, vähemmän yllättäen. Juusto demppaa turhan viinaisuuden pois tripelistä ja molemmissa esiintyvä hedelmäisyys yhdistyy kauniisti. Ei nyt mikään superhyvä kuitenkaan.
Arvosana: 8-

Old Peculier: Toimii. Juuston rasvaisuus jotenkin antaa oluelle lisää umamista runkoa ja oluen elementit korostuvat. Juusto itse ei pääse hirveästi esiin, mutta hyvää tämä on.
Arvosana: 8-

David Jesudason: Desi Pubs - A Guide to British-Indian pubs, food & culture

CAMRA Books, 2023, 244pp.

David Jesudason voitti tällä kirjallaan desi pubeista viime vuonna "Beer Writer of the Year" -palkinnon. Desi pubeissa kyse ei ole mistään desilitran annoksia tarjoavasta maistelupubista vaikka nimestä voisi suomalainen niin päätellä. Kirjan alaotsikko avannee asiaa enemmän: A guide to British-Indian pubs, food & culture. Eli kulttuurillisesti intialaisten brittien pitämistä pubeista on kyse. 

Täsmennettäköön, että "Indian" tässä viitannee enemmänkin koko Intian niemimaan alueeseen ja käsittää siis myös pakistanilaiset, bangladeshiläiset, sri lankalaiset, jne. juuret. Näitä tupataan kutsumaan brittein saarilla nimellä "desi". Kyseessä on Iso-Britanniassa merkittävä vähemmistö, parisen miljoonaa ihmistä, joilla on usein jo vuosikymmenien ja useiden sukupolvien tausta maassa. Kytkös Iso-Britannian ja Intian niemimaan välillä on tietenkin entisen siirtomaavallan peruja.

1960-luvulta lähtien alkoi ilmaantua intialaisten ja muiden desien pyörittämiä pubeja. Ennen kaikkea niiden pointtina oli tarjota paikka johon paikallinen desi-väestö oli tervetullutta, koska valkoisten paikoissa he kohtasivat (ja kohtaavat) rasismia jos ylipäätään saivat palvelua lainkaan. Pubit myöhemmin laajensivat tarjontaansa myös intialaiseen ruokaan ja ovatkin nykyään pigmenttiin katsomatta suosittuja ennen kaikkea ruuan vuoksi.

Rotukysymykset ovat kuitenkin edelleen keskiössä. Jesudasonin oma perhetausta on Intia-Malesia-Singapore-akselilta, eikä koko desi pub käsite ollut hänelle itselleen tuttu ennen kuin myöhään aikuisiällä, mutta ensimmäiseen sellaiseen mentyään olo pubissa oli tuntunut ensimmäisen kerran aidosti turvalliselta ja kotoisalta. Se on kuitenkin se tunne, mikä missä tahansa pubissa ensimmäisenä pitäisi syntyä, joten hetki on mahtanut olla valaiseva. Kuumottavassa kapakassa kun on ei ole oikein mukava hengata, niin mietipä omalle kohdalle jos jokainen kapakka tuntuu enemmän tai vähemmän kuumottavalta. Jesudason kertoo miten hänelle ei oltu nuorempana esim. tarjoiltu lainkaan pubissa sen vuoksi, että kyseessä oli "Millwallin pubi"*. Ja tämä on ollut kuitenkin vielä 1990-luvulla.

Kirja ei ole kuitenkaan mikään kertomus rasismista, vaan ensi sijassa se on pubiopas, vähän Pete Brownin "The Pub" -teoksen pidempien kuvausten tyyliin. Desi Pubsissa esitellään 50 pubia ympäri Iso-Britanniaa. Näistä 41 esitellään pitkinä 3-5 sivun kuvauksina valokuvien kera, lisäksi lyhyinä rykäisyinä muutama muu lopussa. Koska erityisesti Birminghamin ja ympäröivän Midlandsin seutu on desi-väestön asuttamaa, merkittävä osa pubeista on sieltä, sekä tietenkin Lontoosta. Muilta seuduilta jää tarkemmin käytäväksi vain kymmenisen pubia.

Kun opasta lukee kuten kirjaa, alusta loppuun, huomaa ettei sitä ehkä ole tarkoitettu ihan niin luettavaksi. Kuvaukset kun alkavat välillä vähän toistaa itseään, kun Jesudason esim. tuppaa joka toisen kohdalla kertaamaan kuinka desi-pubit ovat olleet turvallisia kohtauspaikkoja desi-väestölle. Etenkin erityisen rasistisesta taustastaaan tunnetun Smethwickin kolmen pubin esittelyjen kohdalla rupesi jo ärsyttämään, että pitääkö Malcolm X:n vierailu kaupungissa 60-luvulla ihan oikeasti tuoda esiin jokaisen pubin kanssa. Se niin kuin tuli selväksi jo.

Toisaalta kirjana lukiessa kuin vaivihkaa kertyy käsitys desi-pubeista ja niiden erityispiirteistä ja eri muodoista sekä myös hieman taustaa desien oloista ja historiasta Britanniassa. Tiedonjyväsiä tipahtelee joka pubin kohdalla vähän kerrallaan pubien kuvausten seassa. Jesudason kirjoittaa hyvin ja sujuvasti ja keskittyy siihen mikä on kunkin pubin vahvuus. Kun kyseessä on esim. vähän uudempi gastropub- tai craft-henkinen paikka, fokus on nopeasti ruuassa ja oluessa historian ja kulttuurin sijasta. Onneksi sellaisia on kirjassa selvästi vähemmän. Niiden kuvaukset ovat nimittäin paljon tylsempiä.

Kirjasta selviää mm. miten ruoka on tullut desi-pubeihin itse asiassa vasta myöhemmässä vaiheessa. Se on tavallaan ironista, koska Jesudason itsekin suorastaan määrittelee desi-pubin niin, että siihen liittyy olennaisena osana intialainen ruoka, erityisen usein Intian itsenäistymisen halkaiseman Punjabin alueen tyylisenä. Ruuassa voi tietysti olla myös esim. nepalilaisia tai muita cross-kitchen sävyjä, jopa afrikkalaisia muotoja (moni desiperhe on aikoinaan muuttanut Britanniaan siirtomaa-ajan Keniasta), mutta toki aina vahvalla intialaisella ytimellä. 

Ruokafokuksen takia moni kirjan pubi myös vaikuttaa kulkevan aika hienoa rajaa intialaisen ravintolan ja pubin välillä. Muutamaa en itse kutsuisi pubiksi lainkaan, mutta minulla tietysti onkin ulkomaalaisen ahdas käsitys brittipubin olemuksesta. Toisaalta seassa on sitten aivan täysin perinteikkään oloisia englantilaisia pubeja, intialaisin sävyin. Jesudason myös painottaa, ettei ravintolamaisimpiakaan desi-pubeja pidä sekoittaa myöhäisillan currymestoihin, jotka on suunnattu erityisesti valkoiselle väestölle mättöruuaksi pubi-illan jälkeen, siinä missä desi-pubeissa syödään pubi-illan aikana ja asiakaskuntakin on yleensä paikallista desi-väestöä. Vaikka tietenkin myös curryjä niissäkin on tarjolla.

Ruokapuolessa on sellainen erityinen Briteissä syntynynyt piirre, joka mainitaan lähes joka pubin yhteydessä, kuin "mixed grill". Kirjassa omistetaan asialle ihan erillinen aukeama. Mixed grill on annos mausteisia marinoituja lihoja ja kaloja, jotka paistetaan tandoorissa ja tarjoillaan sihisevänä kuumalla pannulla. Se on erityisen suosittu annos kaikkialla ja rivien välistä voi lukea, että sen tason mukaan jopa arvotetaan parhaat pubit.

Vaikka kirja on CAMRAn julkaisu, niin olut ei näissä ole niin keskiössä. Moni, etenkin vanhempi, desi-pub tuntuu tarjoilevan ensisijassa bulkki-keg-olutta vaikka ruokaan olisi panostettu viimeisen päälle. Jesudason ei itse asiassa monen kohdalla viitsi edes mainita oluesta mitään. Poikkeuksia toki on, etenkin Midlandsillä raskasta teollisuustyötä tehneiden desien mielijuomaa on aikoinaan ollut mild ale ja sitä on siksi edelleen alueen desi-pubeissa(kin) tarjolla. Myös modernimpaan craft-tarjontaan laajentaneita esitellään muutamia, kuten The Gladstone Arms Lontoosta. Ja jopa craft-panimoravintola, Indian Brewery Snowhill Birminghamista.

Desi Pubs on syystä palkittu pubiopas. Harvaan pubioppaaseen saadaan ujutettua näin paljon sosio-poliittista ja rotuhistoriallista aspektia mukaan, etenkään näin luontevasti. Ja vaikkei se puoli kiinnostaisikaan, kuvaukset luettuaan kirjan viidestäkymmenestä pubista haluaa käydä vähintään syömässä noin viidessäkymmenessä. Oluellakin varsin monessa.

Olen itse käynyt käsittääkseni vain yhdessä desi pubissa, aivan sattumalta Hen & Chickensissä viime kesänä Birminghamissa. Sitä ei kirjassa mainita. Ikävä kyllä en tiennyt tuosta mixed grill -hommasta silloin Hen & Chickenissä, mutta tilaamani currykin oli hyvää. Kirjaa selatessa huomaan kyllä sekä Lontoossa, että Birminghamissa kävelleeni muutaman erinomaisen paikan ohi niin läheltä, että nyt vähän ärsyttää. Noh, seuraavaan kertaan.

*Eli siis jalkapallojoukkue Millwall FC, joka tunnetaan ensi sijassa rasistihuligaani-kannattajistaan.

Kaikki tarkoittaa tässä yhteydessä kaikkia, mitkä ovat kirjassani, pienin säädöin. Joistakin (münster alt...) oli niin ohut kokemus, ettei oikein osaa sanoa niin tiputin ne pois ja toiset taas ovat lopulta aika hankalasti määriteltävissä ja aseteltavissa ("craft pilsner"). Eri tavoinkin näitä voi tyylejä pilkkoa tietysti. 

Järjestin listan yksinkertaisesti vastaamalla kysymykseen "kummanko ottaisin, jos tarjottaisiin molemmista täydellinen esimerkki" ja käymällä listaa läpi tyyli kerrallaan. Jos olette nähneet viime aikoina somessa suosittuja videoita, joissa arvuutetaan esim. erilaisia ruokia ja yksi niistä päätyy voittamaan koko homman, niin tein sen käytännössä saman rumban kaikille tyyleille aina edellisen voittajan vähentäen. Hirveä homma turhan takia, sanoo joku. No hei joku, tällainen on jostain syystä minulle hyvin rauhoittavaa ja kivaa järjestelyä. Ja sitäpaitsi yllättävän nopeasti se sillä tavalla järjestyi. 

Hankalinta oli oikeastaan se, että jos oluttyylistä on oikeasti tarjolla täydellinen esimerkki, niin oikeasti kaikki tyylit ovat sellaisia, että ihan mielikseen juo. Ei tyyleistä vahingossa kestäviä tyylejä tule, niitä tehdään yleensä aina oikeasti hyvinkin. Siinä vaiheessa kysymys onkin enemmän siitä, että jos tarjotaan niin mikä fiilis pelkästä tyylistä tulee.

Huomasin nimittäin, että kysymyksenasettelu vaikutti asiaan jännästi. Jotkut tyylit kiinnostavat enemmän tai vähemmän ihan vain nimensä vuoksi vaikka rationaalisesti ajatellen pitäisikin niitä täysin tasavertaisina. Esim. helles ja dortmunder export, jotka ovat lopulta oikeastaan hyvin samankaltaisia tyylejä, mutta helles ihan nimenä ja kokemusten kautta vain jotenkin lämmittää mieltä paljon enemmän ja synnyttää positiivisempia mielikuvia. Siksi niiden välillä on eroa viisi sijaa.

Monta muutakin pelkkää mielikuvan luomaa eroa listasta löytyy. Tottakai, sillä mielikuvillahan näitä valitaan. Tämä lista on muuten henkilökohtainen mielipide. Tietenkin. Jos ei erikseen sano, niin joku vielä väittää, että olisin väärässä.

Lisähuomiona sellainen, että jos tyylissä on joku seuraavista etuliitteistä, voidaan sijoja siirtää listassa vähintään lukeman verran:

Barrel aged:  +/- 1
Session: -4
Micro: -8
Milkshake: -10
Sour (muissa kuin hapanoluissa): -15
Fruited: -15
Smoothie: -20

Totaalinen kaikkien aikojen (eli 06/24) lopullinen ja täydellinen (siis eikä ole) oluttyylien paremmuus(tai kiinnostavuus)järjestys

Top 10 - Ikiklassikot

1 Bitter

2 Tsekkiläinen pilsner

3 West coast IPA

4 Saksalainen pilsner

5 Mild Ale

6 Gueuze lambic

7 Amerikkalainen barley wine

8 Wee heavy

9 Englantilainen barley wine

10 Imperial stout/porter

Sijat 11 - 38 Parempaa kuin hyvää!

11 Amerikkalainen imperial stout

12 Flanderin punainen

13 Tripel

14 Skottiale

15 East coast IPA

16 Saison

17 Helles

18 Double (west coast) IPA

19 Burton ale

20 Rauchbier

21 Amerikkalainen porter/stout

22 Dortmunder Export

23 Brittiläinen vahva ale

24 Double stout/portteri

25 Portteri/Stout

26 Tmavé/černý ("tsekkidunkel")

27 APA

28 Summer ale

29 Doppelbock

30 Quadrupel

31 Englantilainen IPA

32 Rotbier

33 Dunkel

34 Oud bruin

35 Hazy DIPA

36 Amerikkalainen vahva ale

37 Hazy IPA

38 Irlantilainen stout

Sijat 39 - 69 Kiitos! Tämähän käy!

39 Oatmeal stout

40 Amerikkalainen brown ale

41 Pale mild ale

42 Brown ale

43 Maibock / Heller bock

44 Bock

45 Altbier

46 Sticke

47 Foreign extra stout

48 Amerikkalainen amber

49 Itämeren portteri

50 Hefeweizen

51 Black IPA

52 Dubbel

53 Festbier

54 Hopfenweisse

55 Sekoittamaton lambic

56 Irlantilainen extra stout

57 Amerikkalainen vehnäale

58 Kölsch

59 India Pale Lager / Cold IPA

60 Belge speciale

61 Märzen

62 Belgialainen vaalea ale / blonde

63 Brune

64 Polotmavý

65 Wieniläistyylinen lager

66 Moderni wild ale

67 London brown ale

68 Rye IPA

69 Grodziskie

Sijat 70 - 85 Juu, miksei, onhan tässä jo janokin

70 Faro lambic

71 Berliner weisse

72 Kriek lambic

73 Red IPA

74 Sahti

75 White IPA

76 Witbier

77 Tsekkiläinen peruslager

78 Italialainen pilsner

79 California Common l. Steam beer

80 (Amerikkalainen) farmhouse ale

81 Hazy Pale ale

82 Gose

83 Humaloitu blonde

84 Sweet/milk stout

85 Scotch ale ("skottiviskiale")

Sijat 86 - 100 Öö. Ootko ihan varma, että sulla ei ole mitään muuta?

86 Heller doppelbock

87 Eisbock

88 Kaimiskas

89 Weizenbock

90 Schwarzbier

91 Belgialainen vahva kultainen ale

92 Dunkel weizen

93 Dessert stout

94 Pastry stout

95 Hazy TIPA / QIPA

96 Roggenbier

97 Peruslager

98 Kalja

99 Framboise lambic

100 Australialainen pale ale

Sijat 101 - 112 No jos kerran tarjoat...

101 Belgialainen stout

102 Koduõlu

103 Biere de garde

104 Grisette

105 Lichtenhainer

106 Amerikkalainen peruslager

107 Kevytlager

108 Wheatwine

109 Belgian IPA

110 Malt liquor

111 Brut IPA

112 Moderni sour

Sija 113 - Hei, nyt ihan oikeesti mee toiseen pöytään

113 Kristallweizen
---

Sellainen lista.

Eikun odottelemaan sour fruited milkshake smoothie micro-kristallweizenia sitten.

Otsikko on vohkittu sulkuja lukuunottamatta Yleltä. Yle nimittäin teki jutun siitä, mitä tulee markettien hyllyihin kun alkoholilaki muuttuu. Linkki juttuun tässä, mutta lyhyesti sanoen neljältä suurimmalta panimolta asiaa kysyttyään lopputulema on, että viinalageria ja kiljulonkeroa, rai rai. Niin ja Koffilta Porter ja Laitilalta kuusi ja puoliprosenttinen bitter. Sillä bitter, tyyli joka melkein parhaiten kaikista tyyleistä menestyy alle viisiprosenttisena, on juuri se mitä kaipaillaan kauppaan. 

Jutussa mainittiin toki, että esim. IPAt ovat parhaimmillaan päälle kuuden prosentin ja että olutharrastajat hyötyvät lakimuutoksesta eniten, mutta sitten ei juuri kerrottu, että mitä sellaista sinne kauppaan tulee joka oluen ystäviä ilahduttaisi. Kai se on ne ipat ja viinalager sitten? 

Totta tietysti onkin, että volyymilla mitattuna viinalagerit ja kiljulonkerot ovat tottakai se suurin muutos valikoimassa. Jäi silti jotenkin kismittämään jutun kulma, kun siitä jäi päällimmäisenä fiilis, että eipä ole kummoinen muutos. Olisi voinut tehdä jutun siitäkin mitä kaikkea lakimuutos mahdollistaa olutvalikoimaan jos valikoimaan vain halutaan jotain muutakin kuin sitä viinalageria ja kiljulonkeroa.

No kun kansallinen tiedotusväline ei onnistu, tehdään itse parempi. 

Mitä oikeasti mielenkiintoisia ja hyviä oluita vapautuu marketteihin, jos alkoholilaki muuttuu?

Kuten tapoinani on, katsotaan asiaa tyyleittäin. Näistä puuttuu aika monet ns. craftimmat esimerkit, johtuen ensi sijassa siitä, että craft-pumppujen valikoimat vaihtuvat niin nopeasti, että turha niitä on mihinkään listata kun lista on hapantunut jo julkaistessa.

IPAt ja DIPAt (sumulla tai ilman)

Uutisjutunkin mainitsemat IPAt ovat tietysti ilmiselvin tulokas. Jutussa Laitilan suulla kerrotaan, että IPAt ovat parhaimmillaan yli kuusiprosenttisina. Itse sanoisin, ettei alle kuusiprossainen varsinainen IPA edes ole vaan jonkin sortin laimennettu "sessio"-versio. Sillä ei sinällään ole merkitystä onko kyseessä moderni hazy vai kirkkaampi west coast, molemmat sopivat vahvuudellaan juuri tuohon 6-8% väliin.

Tupla-IPAn alarajana pidetään yleensä noin kahdeksaa prosenttia, joten niitäkin muutama pääsee leikkiin mukaan.

IPAsta sinällään ei kannata odotella mitään erityisiä ulkomaisia klassikkoja vaan tuoretta kotimaista hyviltä panimoilta kuten Olarilta, Tujulta, Sonnisaarelta, Factorylta, Salamalta, Himolta, Revenantilta. Mitä näitä hypeluukkuja nyt on. Itse ehkä eniten hekumoin sillä, että lähikaupassa olisi joskus Olarin Endless Fadea (7,3%).

Ja juu toki sitä on ulkomaillakin kaikenlaista ipan tynkää, mitä lähikauppaan voisi ilmestyä. Erityisesti Isosta-Britanniasta, mutta lähempääkin löytyy. Panimoita on niin paljon, ettei jaksa edes mainita ja kuten sanottua oluethan vaihtuu viikottain, niin niitä vielä vähemmän viitsii listata. '

Vaan klassikkoja... noh olisihan se kiva nähdä rapakon takaa jotain moderneja klassikkoja Heady Topperia (8%), Alesmith IPAa (7,25%) tai jopa Pliny the Elderiä (8%)... mutta eipä näitä ole Alkoonkaan saatu. Enkä sinällään niin kovasti kaipaakaan, koska mielummin tosiaan otan mahdollisimman tuoretta tässä lajissa ja Atlantin ylitys vaatii usein aika kovan veronsa.

Kauppamyynnissä olisi ehkä saumaa saada IPAt paremmin kylmähyllyyn ja ulkomaiset ehkä vähän tuoreempinakin kuin Alkoon (vaikka Alko/maahantuojat ovat jossain määrin tuoreusasiassa petranneetkin viime vuosina).

Mutta se humalahypestä, kun niin paljon muutakin on.

Bockit, doppelbockit ja weizenbockit

Saksan pukit ovat erinomaisia ruokaoluita ja etenkin talveen sopivia. Vaaleita maibockeja juo  kevväämmällä viihteeksikin, niistä esim. Ayinger Maibock (7%) ja Mahr's Bock (6,8%) olisivat erittäin tervetulleita.

Doppelbockit menevät osin ylikin rajasta aina kymmeneen prosenttiin asti, mutta kaikkein klassikoimmat kuten Paulaner Salvator (7,9%), Ayinger Celebrator (6,7%), Andechs Doppelbock (7,1%) ja Weihenstephaner Korbinian (7,4%) mahtuvat rajan alle heittämällä.

Ikävä kyllä weizenbock-klassikkojen klassikko Schneiderin Aventinus jää nippa nappa rajan ulkopuolelle (8,2%), mutta esim. Weihenstephanerin Vitus (7,2%) ja Ayingerin Weizenbock (7,1%) mahtuvat rajan sisälle.

Lisäksi on tietysti savuversiot, joten suomalaisten joulusuosikki Aecht Schlenkerla Rauchbier Urbock (6,5%) ja myös saman panimon Eiche (8%) ja Fastenbier (5,9%) mahtuvat nyt valikoimiin. 

Kotimaisista vastaavista ainakin Takatalo & Tompuri tuottaa erinomaista Savubockia (6,5%). Ehkä Hailuodon Panimokin uskaltautuu livauttamaan vahvempaa saksalaistyylistä myyntiin lain myötä.

Saison

Saison on oikein malliesimerkki vapautuvasta tyylistä, sillä lähes kaikki saisonit osuvat tuohon 5,5-8 haarukan sisään. Kuuluisimpana tietysti Saison Dupont (6,5%), mutta olisipa kiva nähdä siellä esim. Glazen-Torenin Saison D'erpe Mere (6,5%) tai Belgian ulkopuolelta vaikkapa Lost Abbeyn Red Barn (6,7%). Nämä ruokaoluiden ruhtinaat onkin syytä saada ruokakauppaan. Saison-kesä!

Trappistit ja muut ei-happamat belgit

Saisonien lisäksi on tietysti muitakin belgejä. Ikävä kyllä belgit eivät ole kovin kovassa huudossa tällä hetkellä, mutta ehkä ne taas nousisivat? Nimittäin Belgialaisista tyyleistä valtaosa osuu juuri siihen avautuvan haarukan sisään. Lähes kaikki brunet, blondet, dubbelit ja biere de gardet mahtuvat sinne, tripeleistäkin miedoimmat.

Pelkästään nopea vilkaisu trappisteihin löytää tällaiset: Westmalle Dubbel (7%), Rochefort 6 (7,5%), punainen Chimay (7%), valkoinen Chimay (8%), La Trappe Tripel (8%), La Trappe Blonde (6,5%), La Trappe Dubbel (7%), La Trappe Isid'or (7,5%), Achel* Blond (8%), Achel Bruin (8%), Tynt Meadow (7,4%) ja Stift Engelszell Benno (6,9%). 

Sekä tietenkin Orval (6,9%), tuo jumalan nektari.

Eikä vähemmän trappisteistakaan esim. St. Bernardus Tripel (8%) yhtään haittaisi.

Kuuluisin vahva belgi Duvel ei mahdu mukaan, mutta muuten belgejä vapautuu niin hurjat määrät, ettei viitsi edes luetella. Esim. ihan tylsemmästä päästä AB-Invebin Leffeltä pääsee hyllyyn melkein kaikki oluet, paria aivan vahvinta lukuunottamatta. Puhumattakaan sitten oikeasti mielenkiintoisista tuottajista. 

Suomessa juuri kukaan ei belgejä oikein tällä hetkellä tee, mutta Belgian ulkopuolelta ainakin jenkki-craftiä löytyisi tätäkin linjaa. Sanotaan nyt vaikka Goose Islandin Matilda (7%), jonka luulisi AB-Inbevin koneistolla siirtyvän tännekin asti, puhumattakaan pienemmistä tuottajista.

Lambic, flanderin punainen ja oud bruin

Belgeissä on myös hapanoluita. Osa lambiceista mahtuu nykyiseenkin rajaan, mutta varsin paljon huipputason gueuzejä ja muita lambiceja seikkailee siinä 6-7% tuntumassa. Esimerkkinä vaikkapa 3 Fonteinen Oude Gueuze (6%) ja Tilquinin Oude Gueuze á l'Ancienne (7%), puhumattakaan muista. Äkkitsekkauksella oikeastaan vain todella harvat erikoiserät lambiceissa menevät yli 8% rajan.

Lambicien lisäksi on tietysti myös tummempia flanderilaisia klassikkoja kuten Rodenbach Grand Cru (6%) ja Vintage (7%) sekä Liefmans Goudenband (8%).

USA:n pohjattomasta ämpäristä irtoaisi esim. Brueryltä näitä lajeja vaikka kuinka paljon.  

Kotimaisista voisi mainita Fiskarsin hienot tuotteet Floridus (7,7%) ja Down by the River (6,7%). Sodankylän Paihalasin upeita oluita toki kelpaisi kaupassakin tirkistellä, jos niitä ravintoloiden ja hypen jälkeen kauppoihin riittää.

Vahvat portterit ja stoutit

Koska nykyään kovin moni tuntuu luulevan, että "stout" on yhtä kuin 13% imperial pastry stout, niin ihan hyvä olisi saada ns. double/export stoutin vahvuistakin tavaraa tarjolle. Englannista esim. Kernel Export Stout London 1890 (7,4%) ja ennen kaikkea aivan jumalainen Kernel Export India Porter (6,3%) olisi mukava tavata kaupassa. Isomman tuottajan puolelta Guinnessin Special Export Stout (8%) ja Foreign Extra Stout (7,5%) ovat edelleen olemassa, luulisi ainakin toisen löytävän tiensä johonkin?

Kotimaastakin löytyy, kuten se jopa siellä Ylen jutussa mainittu Sinebrychoff Porter (7,2%) klassikko. ja toinenkin kotimainen jota mielelläni näkisin on lähes yhtä kova ellei kovempi, Plevnan Siperia (8%). Lisäksi muillakin pienpanimoilla on verrattain usein tähän sopivia tuotteita, tai ainakin uskoisin että tulevaisuudessa on.

Muut

Vaikka alussa pilkkasinkin Laitilan mainitsemaa kuusi ja puoliprosenttista bitteriä niin on tietysti  olemassa ikuisuusklassikko, oluiden olut, kuninkaiden kuningas Fuller's ESB (5,9%). Sinällään ihan kiva lempiolutta olisi kaupassa olla, mutta mielummin minä henkilökohtaisesti sen hanasta juon. ESBiä ei oikein kukaan muu koskaan osaa tehdä, niin en haikaile muiden perään.

Vahvoja brittityylejä toki piisaa muutenkin kuin bitterinä. Esim. sellaisia voisi unelmoida kuin Strong Suffolk (6%) ja skottien Traquair House Ale (7,2%) ja Jacobite Ale (8%). Fuller's Vintage on liian vahvaa, mutta eihän sitä ole saatu tähän maahan myyntiin enää moneen vuoteen, niin aivan sama. 

Jenkeistä löytyy tietysti tolkuttomat määrät muutakin vahvaa kuin IPAa, esim. Arrogant Bastard Ale (7,2%) on jo omanlaisensa klasari.

Sahti

Niin, maailmanklassikkojen ja craft-menon edessä myös kotimaiset perinteet pääsisivät ihan maitokauppaan asti. Ihan hirveästihän sahtia ei kaupallisesti tehdä, kun Finlandia Sahtikin lopetti, mutta kuuluisin Lammin Sahti (7,5%) porskuttaa ja Pihamaan yhdeksänprosenttista lukuunottamatta muutkin kaupallisesti vähän vakituisemmin tehtävät Kullervo Ruissahti (7,5%) ja Varastopanimon Sahti (7%) mahtuvat kauppaan jos laki muuttuu.

-------

Noin, katsos ihmettä, maailmassa tosiaan on muitakin optioita 5,5-8% välille kuin viinalager ja satunnainen portteri! Vielä kun maahantuojat, kaupat, media ja ostava kansa ymmärtäisivät sen. Jatkan metsään huutamista sillä välin.

*joo joo, Achel ei ole enää trappisti